Juice Leskinen: Äeti

Juankoskelaislähtöinen ja sittemmin tamperelaistunut Juice Leskinen (1950 - 2006) kirjoitti laulunteon ohessa mm. runokokoelman nimeltä Äeti. Runot julkaistiin vuonna 1994. Kokoelma on saanut kuvailevaksi alaotsikokseen: luonnos muistelmiksi, runoja.

Juice Leskinen oli suuri suomalainen lauluntekijä. Hänen sanoituksensa ovat parhaimmillaan kauniin runollisia tai pirullisen teräviä ja silti monimielisiä. Juicen runot, joita luin kirjallisen verran sen jälkeen, kun olin vaihtanut autoon talvirenkaat, ovat parhaimmillaan samaa tyyppiä. Tämä kokoelma, jonka eräänä aiheena on Juicen oma äiti tai äeti, kuten runoilija itse hänet nimeää, on osaksi ehkä juuri aiheensa vuoksi jotain muuta kuin mihin Juicen lauluja kuunnellessaan on tottunut. Vaikkei sen pitäisi häiritä lukijaa, jonka tulisi osata ottaa runo kuin runo avoimesti ja omana itsenään vastaan, kuuluu joka runossa Juicen ääni, näkyy hänen olemuksensa. Minkäs teet? Kun Juice kertoo äidistään, ei hän ole kuka tahansa mies. Juice on aina Juice.

En muista olinko katselemassa Juicea, kun hän esitti sen laulun ensimmäistä kertaa. Sen muistan, että niitä ensimmäisiä juhlia olin seuraamassa. Vuosia myöhemmin Juice esiintyi torilla sukkahousut jalassa ja esitti tietysti myös sen kappaleensa: Kuopio tanssii ja soi.

Runot ovat useimmiten helposti ymmärrettävissä. Joissakin runoissa Juice väläyttää sanallista savolaisuuttaan ja vääntää ajatukset nurinniskoin. Äitiä kuvaavissa runoissa näin tapahtuu myös toisinaan, vaikka toisinaan äeti pääsee kuin Alfhild veräjästä. Parhaiten tähän ensimmäiseen kategoriaan sopii mielestäni runo Ossoo se olla niinnii, jonka nimestä voi päätellä paljon itse runostakin. Äetikö tosiaan oli opettanut Juicelle, ettei valkoinen valhe ole sen härskimpää kusetusta kuin punainen totuus? No, se nyt olikin jo ihan toisessa runossa. Ja vaikka kokoelman nimi on Äeti ja vaikka äeti on mukana monessa runossa, niin löytyy sieltä isäkin. Tai ei löydy. Miten lukija haluaa ajatella. Hautakivessä on isän nimi, mutta onko kiven alla muuta kuin maata? Jos Juicea on uskominen, niin ei. Ja siltikään ei isä ole lakannut olemasta, hän on vain kuollut.

Armeijassa oltiin loppusodassa. Nuori sotilaspastori tuli teltalle ja halusi pitää hartaushetken. ”Täällä armeijassa on paljon lukuja. Tämän päivän luku on viisitoista”, pastori sanoi. Sen verran oli päiviä jäljellä kotiin pääsyyn. Sitten hän luki Juicen tekstiä. Viidestoista yö.

Juice kertoo runossaan lukeneensa raamattua Madeiralla, jossa puhelinluettelo muistuttaa pyhimysluetteloa José Jesuksineen ja opetuslapset päälle. Uusi raamatunkäännös tuntuu Juicen mielestä karsineen runon pois Sanasta.

Pitkässä runossa kokoelman lopulla Juice kokoaa palasista kuvaa Pellervosta, vanhasta tuttavastaan nuoruuden ajoilta. Juice siirtyy Juankoskelta etelämmäksi, kohti uusia haasteita, Pellervo seuraa perässä, mutta jää lopulta sielultaan vuosien 77-78 paikkeille. Keho jatkaa kulkuaan kohti tuhoaan, vaikka Pellervo meni jo palasiksi. Tätä runoa seuraa toinen, samanhenkinen runo, ikäänkuin kokoelma siirtyisi jo kohti seuraavaa aihetta.

Kaveri pyysi minua matkalle pohjoiseen. Menimme hänen autollaan. Varasin itselleni mukaan pullon herpaa, jos hän vaikka innostuisi tarinoimaan ajaessaan... Kaveri työnsi soittimeen Juicen levyn. Kuunneltiin hiljaa ja tyrmistyneinä. ”Juice on nero”, minä sanoin.

Kokoelman viimeinen runo on lyhyt, mutta paljonpuhuva. Tämä on Juicen teksteille leimallista, pienillä siveltimenvedoilla syntyy kuva, jota ei tarvitse selitellä – no, tässä tapauksessa ei selvitä siveltimellä, mutta enpä paljasta kaikkea.

Kirjassa on 84 sivua. Käytin lukemiseen muutaman tunnin.