Suosituksesta luin viipurilaisen arkkitehdin Juhani O.V. Viisteen (alkuaan Vikstedt) kokoaman ja kirjoittaman teoksen ”Viihtyisä vanha Wiipuri”. Teos on valmistunut kolmena painoksena (vuosina 1943, 1945 ja 1948) ja lukemani versio (vuodelta 1994) on kuvattu vuonna 1948 ilmestyneestä kolmannesta painoksesta. Kyseessä on ennen kaikkea Viipurin kaupungin merkittävimpiin rakennuksiin, kaupungin asemakaavaan ja niitten historiaan, mutta myös kaupungin huomattavimpiin asukkaisiin ja muihin vaikuttajiin keskittyvä teos. Kirjan aikaansaamiseksi talvi- ja jatkosodan menetysten jälkeen Viisteen oli tukeuduttava kaikkiin mahdollisiin lähteisiin. Niinpä museoitten ja arkistojen lisäksi entiset viipurilaiset mainitaan usein kuvien lainaajina. Kyseessä on pääasiassa kuvateos, mutta tekijän asiantuntevat kommentit avaavat jokaisen kuvan taustoja. Kirjan jäsentelyyn materiaali on epäilemättä langettanut omat puitteensa. Kuitenkin kerronta säilyy sujuvana kirjoittajan valitseman leppoisan tyylilajin ohjatessa lukijaa. Viiste itse kuvailee tyyliään pakinoivaksi ja kansantajuiseksi.
Kirja alkaa tekijän laatimalla runomuotoisella esittelytekstillä, jossa kuvaillaan kirjan sisällön painopisteitä: arkkitehtuuria, rakennusten koristeaiheita ja historiaa. Runossa mainitaan kirjan sisältävän kahdeksattasataa kuva-aihetta. Kuvia kirjasta löytyykin joka sivulta. Kirja ei ole tarkoitettu ensimmäistä kertaa Viipuriin tutustuvalle. Jossakin kuvatekstissä Viiste olettaa kaikkien lukijoitten tietävän mitä kuvassa olevat rakennukset ovat. Silti monta kertaa joutuu kaupunkiin jotenkin perehtynytkin lukija miettimään missähän päässä Karjaportinkatua ollaan oikein menossa.
Varsinainen teksti alkaa kuvauksella Viipurin linnan vaiheista. Tässä Viiste asettaa esiin oikean kruununjalokiven: viipurilaisen runoilijan Into Auerin 8-säkeistöisen jambimittaisen runon ”Kaarle Knuutinpoika Viipurissa”. Kaarle Knuutinpoika Bonde toimi Viipurin linnan isäntänä 1400-luvulla. Hänen aikakauttaan on pidetty kaupungille onnellisena aikana. Auerin runo toimii täysin tämän olettamuksen varassa. Ja se toimii aivan juhlallisesti! Kirjassa on runoja myös Unto Kupiaiselta ja Eero Eerolalta sekä Kalle Väänäseltä, mutta tässä teoksessa esillä olevista minua miellyttävät eniten Into Auerin runot. Ne puhuttelevat minua ihanteellisuudellaan ja ovat mitallisesti täsmällisiä, Viisteen arkkitehtuurikuvauksia lainatakseni kireän klassillisia, kauneudellaan soivia runoja. Auerilta on mukana kaksi pitempää runoa ja lisäksi joitakin säkeitä muista runoista. Toisen pitemmistä runoista on Auer sepittänyt 16-vuotiaana. Runo on trokeemittainen ja nimeltään Vanhassa talossa. Runo kuvaa onnistuneesti sitä vaikutusta, joka toisinaan valtaa ihmisen hänen liikkuessaan vanhan asumuksen liepeillä, niin että hän voi tuntea aikaisempien sukupolvien läsnäolon – ehkä jopa talon tonttu-ukon hyväntahtoisen katseen. Mielestäni Into Auer saa runoissaan kiteytettyä paljon Juhani Viisteen kirjan hengestä. Kyse on muistoista, niitten kunnioittamisesta ja vaalimisesta. Viisteen oman tunteen henkilökohtaisuutta aihetta kohtaan korostaa mm. se, että kirja on omistettu hänen äidilleen.
Toki Viiste esittelee Viipurin historian linnan perustamisesta aina talvisotaan ja joiltain osin jatkosota-aikaan saakka. Kirjassa mainitaan Viipurin pamaus 444 vuotta ennen talvisodan puhkeamista ja Ruotsin vallan päättyminen vuonna 1710 Pietarin Suuren vallatessa kaupungin. Jotensakin tuntuu, että Ruotsin vallan aikaan kirjassa kurkoitetaan kaihoisammin kuin 1700-lukuun, joka oli Vanhan Suomen aikaa. Venäjän vallattua Viipurin vaikutti kehitys kaupungissa pysähtyneen Viisteen mukaan. Vasta 1780-luvulla, keisarinna Katariina II:n vierailun jälkeen, rakentaminen ja sen myötä muukin toimeliaisuus virisi ja jatkui sitten 1800-luvulla muun Suomen suuriruhtinaskunnan yhteydessä. Venäläinen vaikutus on kirjassa kyllä esillä, mutta enimmäkseen se tulee Pietarista suoraan. Sen sijaan kaupungin venäläisen asujaimiston tekemiset eivät nouse niin vahvasti esille kuin ruotsin- ja saksankielisten. Johtuneeko tämä maailmansodan kylmentämästä tunneilmastosta? Myös kaupungin juutalainen vähemmistö saa vain ohimenevän maininnan. Tosin on muistettava, että ennen talvisotaa Viipuri oli lähes kokonaan suomenkielinen kaupunki ja luultavasti myös kulttuurisesti sulautumassa muuhun Suomeen. Niinpä kirjan lopulla esitellyt 1900-luvun viipurilaiset merkkimiehet (joukossa muutama nainen) alkavat yhä useammin olla ainakin sukunimeltään suomenkielisiä.
Koska kirjassa ei kerrota mitään tarinaa ja se koostuu jokseenkin systemaattisesti järjestetystä kuvagalleriasta selittävine kuvateksteineen, muistuttaa kirja oikeastaan hakuteosta. Toisaalta kerronnan leppoisa tunnelma houkuttelee kyllä lukemaan kuvatekstit taulu taululta ja valokuva valokuvalta. Silti ei kirjoittajaa voi syyttää yleisönkosiskelusta. Kirjassa nostetaan esille vain kaupungin tärkeimmät vaikuttajat ja nimenomaan tietyiltä elämän alueilta. Esimerkiksi urheilusta ei taida juuri mainintaa löytyä. Sen sijaan kuvataan korkeakulttuuria eli arkkitehtuuria, maalaustaidetta, kirjallisuuttakin. Myös kaupungin vallanpitäjät luetellaan tarkkaan. Samalla tavoin Viiste kuvaa itse kaupunkia vain vanhan ja osittain uuden Linnoituksen osalta. Niinpä Papula, Patterinmäki, Havi ja Pantsarlahti sekä toisaalta Saunalahti, Hiekka, Sorvali ja Neitsytniemi mainitaan vain, mikäli niissä on sijainnut jonkun merkkihenkilön kartano tai hautamuistomerkki. Tämä sama suuntaus toistuu monissa muissakin Viipuria käsittelevissä kirjoissa. Ehkä olisi vieläkin olemassa tilaus kuvateokselle, jossa Viipurin laitakaupunki pääsisi esiin? Takakansitekstissä Hannes Sihvo huomauttaa, että Viisteen teos hahmottaa lukijalle nimenomaan sen mikä kaupunkikuvassa oli keskeistä. Uskon että Sihvo osuu siinä naulankantaan. Varsinkin vanhimmat kirjassa esitellyt panoraamakuvat Viipurista näyttävät lukijan katsottavaksi kaupungin, joka muistuttaa lähes mitä tahansa 1800-luvun Suomen kaupunkia. Viisteen teos nostaa kansikuvasta lähtien esiin kaupungin tornit, joita Viipurissa vielä tänäkin päivänä löytyy maan altakin. Viipurin torneissa lepää toistensa lomaan kerrostuneina ajanjaksoja, jotka kattavat lähes koko kirjoitetun Suomen historian.
Kirjassa on 162 sivua. Sen lukemiseen kului minulta aikaa viikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti