Kaarlo
Marjanen ja Ensio Rislakki toimittivat vuonna 1947 kirjaksi joukon
maailmankirjallisuudesta valikoimiaan rakkausnovelleja. Kirjasta
löytää seuraavat novellit:
H. E.
Bates: Kimono
Hjalmar
Bergman: Kaksi nuorta ja yksi vanhus
Erskine
Caldwell: Lämmin virta
Charles
Dickens: Kellonsoittaja
Anatole
France: Hyvin opittu läksy
Aldous
Huxley: Ihmeellinen hymy
Maria
Jotuni: Oliivia
Arvid
Järnefelt: Hän ja minä
Aino
Kallas: Häät
Pär
Lagerkvist: Hissi joka vajosi helvettiin
Guy de
Maupassant: Oljenpunojatar
Aksel
Sandemose: Tulipunainen tukka
Runar
Schildt: Mies ja hevonen
Rabindranath
Tagore: Onnea tuottava katse
Miguel
de Unamuno: Rakkauden yllättämä
Mika
Waltari: Puhtain nuoruus
Stefan
Zweig: Tuska
Valitsin
tämän kirjan luettavakseni, kun halusin lyhyesti tutustua
Stefan Zweigin tuotantoon. Hänen viimeiseksi aakkosjärjestyksen
perusteella sijoitettu novellinsa ”Tuska” onkin tästä
novellikatraasta pisin, kokonaista 43 sivua. Minusta vähän
vähempikin tuska olisi riittänyt, kun novellin
loppuratkaisu vilkutti minulle silmää jo puolen välin
paikkeilla. Ei tarinaa silti huonoksikaan voi sanoa.
Ajattelin
jo lähtökohtaisesti, että taiteelliset rakkausnovellit
käsittelisivät aika lailla tuskaisia aiheita, enkä
väärin arvannutkaan. Etsimälläkään ei
yhtäkään novelleista voi kutsua onnellisen rakkauden
kuvaukseksi – ainakaan pelkästään. Useimmissa
novelleisssa on kyse jonkinlaisesta yhteensopimattomuudesta
lemmenparin välillä, toisinaan kertomus keskittyy tietyn
rakastavaisten suhteeseen kehittyneen kriisin käsittelyyn, usein
on kyse pettämisestä ja pettymisestä. Kaikista
novelleista löytyy omat hyvät puolensa, joskin monessa on
myös ennalta-arvattavuutta. Huumoria olisi minun mielestäni
mahtunut joukkoon enemmän – tosin huumoria on monenlaista ja
ehkäpä joku toinen pitää hupaisana sellaista,
missä minä en mitään huvittavaa näe.
Tietenkään novellit eivät tuntuneet erityisen
uudenaikaisilta, mutta se nyt ei ole mikään ihmeempi
rasite. Sitä paitsi tykkäsin kovasti parista vanhempaan
aikaan sijoittuvasta tarinasta.
H. E.
Batesin kuuluisin kirjallinen teos lienee ”Oi ihana toukokuu”
jatko-osineen. Ne tarinat tunnen vain sivumennen vilkuiltujen
tv-sarjojen osalta, mutta tämän kirjan ensimmäisenä
oleva novelli ”Kimono” on kyynisellä tavalla hauskakin,
osaksi aidon tuntuinen rakkauskertomus Lontooseen työhaastatteluun
lähtevästä miehestä. Mies eksyy reitiltään
ja ajautuu pientä tee- ja makeispuotia pitävän rouvan
ja etenkin hänen lumoavan tyttärensä pauloihin.
Novellille myönnän katselmuksessani pronssisijan.
Hopeasijalle
näitten novellien joukosta nostaisin Erskine Caldwellin pienen
novellin ”Lämmin virta”. Kerronta lähenee jo
uudenaikaista tyyliä ja tuo mieleeni Hemingwayn. Tässä
novellista löytyikin yllättäen toinen aito syvän
rakkauden kuvaus.
Ykkössijan
maailmankirjallisuudesta poimittujen rakkausnovellien valikoimassa
saa minun lukemiseni perusteella suomalaisen Arvid Järnefeltin
lyhyt, mutta todella paljon kertova ja äärimmäisen
todentuntuinen novelli ”Hän ja minä”. Tätä
lukiessani aivan hurmioiduin. Tulin siihen päätelmään,
että ehkä juuri tämänkaltainen maaseutukuvaus on
(tai on ainakin ollut) suomalaisen kirjallisuuden tärkein
annettava lisä maailmankirjallisuuteen. Miten onnistuneesti
kirjailija kuvaakaan koulutetun ja järkevän tilanomistajan
ajatuksia, jotka alkavat pyörähdellä maatilatalouden
lisäksi nuoren torpanemännän ympärillä.
Novelli keskittyy ennen muuta kertojaminän pohdintaan siitä,
saako hän rakkauteensa vastakaikua.
Kirjassa
on 227 sivua ja luin sitä sanotaan vaikka neljä päivää.
Katsoin Gutenbergistä, mutta tätä Järnefeltiä en siletä löytänyt, lueskelin Isänmaa teosta, mutta en ole saanut sitä vielä luetuksi.
VastaaPoistaKiitokseni jälleen mielenkiinnosta, Jokke!
VastaaPoistaNovelli "Hän ja minä" löytyy kokoelmasta "Elämän meri".