Charles Baudelaire: Pahan kukkia

Ranskan runouden suuri nimi Charles Baudelaire (1821 – 1867) kirjoitti useamman vuoden ajan runoja, jotka tunnetaan nykyään runokokoelmana nimeltä Les Fleurs du Mal, suomeksi Pahan kukat. Kokoelma ilmestyi vuonna 1857. Vastaanotto ei ollut yksipuolisen ylistävä vaan runoilija tuomittiin 300 frangin sakkoihin ja osa runoista vaadittiin poistettavaksi kokoelmasta. Niinpä runokokoelmasta ilmestyi erilaisia versioita, joissa runoja oli poistettu ja uusia lisätty. Minä luin Yrjö Kaijärven suomentaman valikoiman nimeltä Pahan kukkia, joka sisältää myös poistettuja ja lisättyjä runoja alkuperäisen tyylin mukaisesti riimiteltyinä. Kaikkia kokoelman runoja se ei sisällä. Suomennos ilmestyi vuonna 1962. Kirjan lopussa on Kaijärven kirjoittama kuvaus Baudelairen elämästä ja runoudesta sekä runoilijan elämänkertatietoja aikajärjestyksessä lueteltuna. Kirjassa on aika hieno kuvitus, jonka on laatinut Anneli Qveflander-Sarpaneva.

Koska en ole mikään runouden asiantuntija, en tiedä miten merkittävänä Baudelairen Les Fleurs du Mal -teosta nykyään pidetään. Kuitenkin olen huomannut siihen usein viitattavan. Lukemani kirjan takakansi nimeää Pahan kukat modernismin käynnistäneeksi kokoelmaksi. Niin tai näin, kyse lienee tunnetusta ja arvokkaaksi tunnustetusta runoudesta. Runoissa on paljon hyviä osumia. Enkä moittisi käännöstäkään, vilkaisin paria ranskankielistä runoa ja minun silmiini ne vaikuttivat ihan samantyylisiltä kuin nämä Kaijärven suomennokset.

Jossain määrin varsinkin valikoiman alkupuolen runojen kohdalla sanomassa vaikuttaa painottuvan kuva runoilijasta taistelemassa kärsimyksiensä keskellä. Runoilija kärsii ja sepittää kärsimyksestään runoja. Mikäpä hänessä. ”Kaikki olemassaolo on kärsimystä”, ajattelevat buddhalaiset, mutta heidän ratkaisunsa on synnistä luopuminen. Runoilija Baudelaire taas tuntuisi korostavan ihmisen tuntevan vetoa sekä Taivasta että Helvettiä kohti. Ehkä näitten runojen ajatus on myöntyä tälle taipumukselle, seurata sitä, kulkea koko ihmisyyden lavea tie?

Itse pidin erityisesti muutamista runoista kuten Myrkky, Matka Kytheraan, Lethe, Malabarin tytölle ja vaikkapa Erään Ikaroksen valitus, jossa runoilijan tiheään käyttämä ilmaus ”kuilu” rinnastetaan hautaan. Taidan rohjeta laittaa tähän loppuun näytteen runosta ”Liian iloiselle”, joka sekin tekee vaikutuksen voimakkaalla kuvallisuudellaan. Sitä paitsi runon suomentaja on onnistunut tässä aika metkasti:

Värit räikeät, puvut hullut

ovat merkki sielusi kirjavan;

minä sinua vihaan, rakastan,

minä hullusta hulluksi tullut!

Luin kirjaa pari päivää, siinä on kaikkiaan kaksisataa sivua.