tiistai 22. toukokuuta 2012

Friedrich Dürrenmatt: Haaveri


Sveitsin kirjallisuuden suuri nimi Friedrich Dürrenmatt (1921 – 1990) kirjoitti jo vuonna 1956 julkaistun tarinan Haaveri (Die Panne). Kirjan suomensi Olli Sarrivaara vuonna 2009.

Olin aikaisemmin lukenut Dürrenmattilta kirjan, joka sisältää kaksi hänen kertomustaan, ”Kuunpimennys” ja ”Kapinallinen”, kirjoittajan laajasti kuvailevilla, kirjoitusten ja kirjoittajan itsensä taustoja selventävillä johdannoilla varustettuina. Kun hdcanis mainiossa blogissaan tänä keväänä kertoi lukeneensa Haaverin, kiinnostuin kirjasta itsekin. Minusta teos sopisi erinomaisesti yläkouluissa ja lukioissa luetettavaksi. Tarina on lyhyt, mielenkiintoinen ja sisältää hilpeästi esitettyä moraalista pohdintaa. Haaverin alaotsikkona on ”Mahdollinen tarina”, tällä kirjoittaja viittaa siihen, ettei kyseessä ole kirjoittajan elämänkokemuksiin perustuva tositapaus vaan klassinen kertomus, joka voisi olla vaikka tottakin.

Novellinpituisessa kertomuksessa tekstiilialan edustajan auto lakkaa toimimasta pienessä kylässä, johon ei föhntuuli puhalla. Edustaja, nimeltään Alfredo Traps, ajautuu viettämään yönsä paikkakunnalla sijaitsevassa huvilassa. Huvilan isäntä on vanha mies, joka kutsuu vieraansa illanviettoon. Paikalle saapuvat myös isännän eläkkeellä olevat, oikeusoppineet vieraat. Asetelmallisen illanvieton aiheena on leikkimieliseltä kuulostava oikeudenkäynti, jossa vierailija asetetaan esittämään syytettyä.

Kuten ”Kuunpimennys”, sisältää myös ”Haaveri” paljon komediallista ainesta. Kainostelematon alkoholin käyttö on molemmissa mukana humoristisena elementtinä, samoin seksi, joka toimii myös nolaamisen välineenä. Silti molemmissa kertomuksissa kyse on rikoksesta ja rangaistuksesta, syyllisyydestä, jonka voi unohtaa, Haaverin tapauksessa jättää jopa itse huomaamatta, ainakin siihen asti, kunnes joku siitä muistuttaa.

Kirjassa on sata sivua ja luin sitä sanotaanpa vaikka päivän.

6 kommenttia:

  1. Sattuipa hassusti, että julkaisimme kumpikin Dürrenmatt-tekstin vain kahdeksan minuutin aikerolla. Omassa blogissani kirjoitan Dürrenmattin romaanista "Lupaus" (1958).

    Löysin hetki sitten myös Hannu Waaralan esittelyn "Haaverista": http://www.demari.fi/arkisto?id=6090. Tekstissä Waarala nivoo teoksen laajemmastikin Dürrenmattin kirjailijanolemukseen.

    VastaaPoista
  2. Kiitos kommentista! Käväisin lukemassa blogistasi tekstin Lupaus-romaanista ja laitoin sinne pari sanaa. Unohdin tosin mainita, että olen sen Penn/Nicholson -elokuvan kyllä katsellut. Se on hyvin tehty, mutta en voinut siitä sen rankan aiheen takia hullaantua. Kuvaamasilaisena genrekritiikkinä sen juonikuvion kyllä voin ottaa vastaan.

    On vaikea sanoa, mikä osuus Dürrenmattin sveitsiläisyydellä on hänen kriittiseen tapaansa tarkastella asioita. Kirjassa Kuunpimennys - Kapinallinen hän muistaakseni ruotii Sveitsin hankalaa tilannetta toisen maailmansodan aikaan Saksan puristuksessa. Toisaalta kiinnostus filosofiaan ynnä oliko se siinä Waaralan tekstissä mainitut kirjalliset esikuvat: Büchner, Trakl, Kafka vaikuttanevat myös hänen varaukselliseen asennoitumiseensa, joka taas näkyy perinteisen kerrontatyylin rikkomisena. No, nyt kuulostaa itsestänikin, että puhun enemmän kuin ymmärrän. Taidan samaistua Alfredo Trapsiin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vastakommenteistasi kummassakin blogissa! Vasta ihan äsken ehdin kirjoittaa lyhyen vastaukseni omaan blogiini.

      Sinun ja Waaralan tekstien kutsumana palaan kyllä vielä tulevaisuudessa Dürrenmattiin ja "Haaveriin". Mainitsemasi kerrontatyylin rikkominen, jonka taustoja tuot vastauksessasi esiin, ei ehkä "Lupaus"-romaanissa onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta mitä ilmeisimmin Dürrenmatt silti kulki omaäänisenä modernistina kirjallisuuden etujoukkojen mukana, kai jonkinlaisena absurdistina.

      Poista
  3. Mainiota että tämän luit, ja tosiaan mielenkiintoinen ja hirtehinenkin tarina, Roald Dahl tai Patricia Highsmith voisivat varmaan kertoa samantyylisen tarinan mutteivät luultavasti olisi noin korostaneet syyllisyyden ja tuomion tematiikkaa...

    VastaaPoista
  4. Dahlia voisi kyllä lukeakin, miksei myös Highsmithiä. Kerran aloitin yhtä Highsmithin novellikokoelmaa, mutta siinä loppui kesken - sanotaan vaikka laina-aika. Kyllä Dahlkin lienee novelleja kirjoittanut.

    VastaaPoista
  5. Hdcanis, jaan ajatuksesi vertailusta Roald Dahliin. Lisään vielä ajatuksen, millaisenhan novellin Milan Kundera olisi pykännyt pystyyn samoista aineksista kuin Dürrenmatt "Haaverissa". Mieleeni tulee erityisesti Kunderan novellikokoelma "Naurattavien rakkauksien kirja" (1968) "Liftileikkeineen" ja muineen. Kunderaa ei ainakaan voisi syyttää syvyyden puutteesta Dahlin malliin.

    VastaaPoista