Leo Tolstoi: Tunnustuksia

Pyhän Nikolaoksen kirkon kupoli. Kuopio.

Venäjän kirjallisuuden suuren nimen Leo Tolstoin (1828 – 1910) oman elämän suunnanmuutoksesta kertova kirja Tunnustuksia (Изповедь), julkaistu vuonna 1882, on suomennettu parikin kertaa. Lukemani version suomentaja on Eero Balk, suomennos julkaistiin vuonna 2012. Kirjasta löytyy Torsti Lehtisen kirjoittama esipuhe. Lehtinen pohdiskelee millaista Tolstoin elämä mahtoi olla kirjan syntyaikoihin ja käy läpi kirjasta löytämiään ajatuksia, joita myös toiset uskonasioita pohtineet kirjailijat, filosofit ja teologit ovat kirjoituksissaan esiin nostaneet.

Hieman ennen kuin täytti viisikymmentä vuotta Leo Tolstoi alkoi epäillä elämänsä mielekkyyttä. Hän oli tunnustettu ja taloudellisestikin menestynyt kirjailija niin Venäjällä kuin kansainvälisesti. Kuitenkin elämän nautintohakuinen pinnallisuus ja oman edun tavoittelu kuten myös kinastelu ja keimailu taidepiireissä alkoivat etoa häntä ja kertomansa mukaan hän hautoi jatkuvasti ajatusta itsemurhasta. Kirjassa Tolstoi kertoo alkaneensa vakavasti pohtia elämän tarkoitusta. Lapsuudessa omaksumansa kristillisen uskon Tolstoi kertoo hylänneensä valheellisena, järjettömänä ja siksi tarpeettomana jo nuoruusiässään. Sen tilalle olivat tulleet usko tieteeseen, taiteeseen ja niitten mukanaan tuomaan edistykseen. Nyt kirjailija Tolstoi asetti tämän uuden uskonsa testiin.

Kirjassa lähestytään nykyihmisen maailmankuvaa tieteellisestä näkökulmasta, mutta helposti ymmärrettävin sanoin. Tolstoin mielestä sekä eksakti luonnontiede että abstraktit, humanistiset tieteet (ääriedustajanaan jumaluusoppi) ajautuvat umpikujaan, kun niistä etsitään ratkaisua kysymykseen elämän tarkoituksesta. Yhtäältä Tolstoi päätyi luonnontieteitten näkökulmasta avarille maille, joissa elämän tarkoitusta voisi etsiä yhtä hyvin vaikka ulkoavaruudesta ja toisaalta abstraktien tieteitten kannalta hän päätyy Schopenhauerin kuten myös Sokrateen, kuningas Salomon ja Buddhan tavoin ajatukseen, että ihmisen elämä on kärsimystä, josta on parempi etsiytyä eroon.

Tieteen avulla Tolstoi ei löytänyt selvyyttä. Lopulta hän löysi ratkaisun lapsenuskosta, perinteestä, joka liittää meidät kaikki menneitten sukupolvien ketjuun. Tolstoi hylkäsi elämän halujensa vietävänä ja päätti hakeutua kohti Jumalaa kirkon jäsenenä. Tähän ratkaisuun hänet johdatteli sen seikan hokaaminen, että taidepiirit, joissa hän oli elämänsä viettänyt, eivät edustaneet ihmiskunnan enemmistöä vaan pientä loiseläjävähemmistöä, jonka ei ollut tarpeen tehdä todellista työtä ja rukoilla vaan enemmänkin ainoastaan valita nautintojensa lähteet. 

Ihmiskunnan enemmistö, huomasi Tolstoi, teki ruumiillista työtä palvellen Jumalaansa. Ja tähän väestöön Tolstoi halusi liittyä. Kirkon opetukset olivat hämäriä opetuksia siitä, mikä kirkko oikeastaan jakoikaan oikeaa tietoa Jumalasta ja uskosta. Varsinaisen uskonvahvistuksen Tolstoi sai kiinnittyessään yhteyteen todellisten uskovien (kansan) kanssa - sivistyneistön sijasta. Usko vaan ei kirkko oli oleva hänen elämänsä tarkoitus. Usko johonkin niin abstraktiin, ettei ihmismieli sitä pystyisi vastaanottamaan. Jumala olisi aina ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Tolstoin ajatus uskosta vaikutti kiteytyvän rakkauden kaksoiskäskyn tapaiseen ajatukseen. Ihmisen on hakeuduttava kohti Jumalaa tekemällä työtä ja rakastettava myös vihollisiaan.

Pyhän Nikolaoksen kirkon ovi. Kuopio.

Kirjassa on 128 sivua ja luin sitä kolme päivää. Suosittelen lämpimästi kaikille.