Lutherin ja Melanchtonin satuja ja vertauksia

Uskonpuhdistaja Martti Luther (1483 – 1546) ja hänen työtoverinsa Philipp Melanchton (1497 – 1560) kirjoittivat kumpikin eläinsatuja lapsille ja kaikenikäisille. Kirjoitukset ilmestyivät kirjana saksaksi ilmeisesti vasta vuonna 1850 pastori Heinrich Otten eri kirjoituskokoelmista valikoimina ja muokkaamina. Alkuperäisen teoksen nimeä en kirjasesta löydä. Suomentaja on Einari Kaskimies, teos on vuodelta 1958. Kirjan kauniin kuvituksen on laatinut taiteilija Sorella Railo-Mattinen. Kirjassa on sininen teksti ja lieneekö sanomassakin tiettyä sinistymistä havaittavissa?

Omissa alkusanoissaan Luther ylistää Aisopoksen eläinsatuja viisaudessaan niin korkealle, että ylemmäs yltää vain Raamattu. Jopa ketjukolaakin huomaa Lutherin suuren esikuvan vaikutuksen tarinoissa. Eräänä esimerkkinä kertomus sudesta ja karitsasta, jotka juovat samasta ojasta – susi ylempänä ojaa väittää, että karitsa sekoittaa ojan veden juomakelvottomaksi. Karitsa puolustautuu osoittamalla suden väitteet vääriksi ja mahdottomiksi. Lopulta susi ei viitsi keksiä enempiä väitteitä vaan syö karitsan. Luther käyttää satua esimerkkinä maailman menosta, jossa vahvemman laki jyllää. Tämä kuulostaa ihan kurantilta.

Sen sijaan joissain paikoin selitykset tuntuvat jotenkin tarkoitushakuisilta tai jopa yllättäviltä. Jo ensimmäinen tarina ”Kukko ja helmi” yllätti minut. Kukko löytää ruohosta helmen, mutta jättää sen maahan makaamaan, koska se ei ole syötävää. Kukko puhelee helmelle lempeästi ja toteaa, ettei helmellä ole kukolle mitään arvoa ja että helmi saa kukon puolesta maata missä tahtoo. Itselleni tuli tästä ensimmäiseksi mieleen, että jopas olikin symppis kukko, kun vähät välitti joutavasta rihkamasta ja keskittyi siihen millä tosiaan on merkitystä eli jyvien ja toukkien noukkimiseen maasta. Luther kuitenkin selittää kukon käyttäytyvän kuten ihmiset, jotka vähät välittävät hengen elämästä, viisaista neuvoista ja opetuksista. Jaapatijaa – eipä olisi juolahtanut mieleenikään. Mutta minulta ovatkin jääneet helmet pääasiassa poimimatta.

Kirjan loppupuolella jouduin lukemaan muutamaan otteeseen läpi tarinan, jossa vertailtiin erilaisia kasveja sen perusteella mitä ihmiset niistä valmistavat. Jyvistä ja viinistä puhuttiin ylistävästi ja niitten sanottiin muuttuvan ”kristityissä ja jumalisissa ihmisissä Jumalan valtakunnan kanssaperillisiksi”. Pitkähkön pohtimisen jälkeen tajusin tällä viitattavan ehtoolliseen, jossa leipä ja viini saavat esittää meidän Herramme ruumista ja verta. Tämän jälkeenkin minusta tuntui, etten ymmärtänyt kovin paljoa kyseisestä tarinasta. Tosin ketjukolaaja onkin mies, joka ei asioista paljoa ymmärrä ja siitä lopustakin vain reilusti alle puolet. Minulle tarinoista jäävä vaikutelma perustuu varmasti juuri tähän edellä mainitsemaani mieskohtaiseen vahvuusalueeseeni. Tuntuu siltä että Luther ja Melanchton tavoittavat minut milloin he pitävät tarinansa simppelillä tasolla, eivätkä laajenna sitä tarpeettomasti metafysiikan puolelle. Niin Raamatun kuin varmasti myös Aisopoksen tarinoitten viisaus syntyy nähdäkseni juuri perinteeseen nojaavasta hyvin pitkästä kokemuksesta ja näkemyksestä, joka parhaimmillaan tuodaan esiin nasevan esimerkin kautta. Ja kyllä niitä esimerkkejä tästäkin kirjasta löytää.

Kirjassa on 132 sivua ja luin sitä nelisen päivää. Kuvitus piristää kirjaa verrattomasti.