Nikolai Gogol sekä novelleja

Luin kirjasarjan Suuret venäläiset kertojat osaa 1, joka on otsikoitu Nikolai Gogol Kuolleet sielut sekä novelleja. Aloin lukea alusta, mutta en jaksanut kiinnostua Kuolleista sieluista vaan siirryin pian novelleihin ja luin pelkästään ne. Nikolai Gogol muuten oli syntyjään ukrainalainen, mutta kuten kirjasarjan nimestäkin voi päätellä, hänet luetaan venäläisen kirjallisuuden suureksi nimeksi. Nikolai Gogol eleli vuosina 1809 – 1853.

Kerronpa lukemastani jotain sieltä täältä:

Riita (Повесть о том, как поссорился Иван Иванович с Иваном Никифоровичем) on novellin alkukielisen otsikon ja suomenkielisen alaotsikon mukaan Kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovitsh ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat. Novelli on vuodelta 1835 ja sen suomensi Reino Silvanto, en tiedä minä vuonna. Kyseessä on viitisenkymmentä sivua ilmeisesti ukrainalaisen maaseudun pikkukaupungin flegmaattisen tapahtumattomuuden ivahenkistä kuvausta. Samalla kerrotaan kahden varsin varakkaan herrasmiehen ystävyydestä, joka ehkä hieman yllättäin loppuu. Varmaankin novelli sisältää huumoria, se vain ei ihmeemmin pure minuun. Varsinkin venäläisen etunimen ja isännimen tarkoituksellinen toistelu on lähinnä puistattavaa.

Lukemiseen kului aikaa kolmen työmatkan verran. Ajoittain torkahtelin. Onneksi liikuin linja-autolla.

Nenä (Нос), vuodelta 1836, on ensimmäinen kirjan kolmesta pietarilaisnovellista, jotka kaikki on kääntänyt Esa Adrian ehkä vuonna 1972. Heti alusta lähtien kertomuksen imu on aivan toista luokkaa kuin edeltävässä maaseututarinassa. Johtuneeko se siitä, että Gogol itse ei kenties tuntenut vahvaa vetoa maalaismaiseen elämäntapaan? Ehkäpä kaupunki on ollut hänelle kiehtovampi tarinoinnin tapahtumapaikka kuin seisahtunut maaseutu. Kaupungin dynaamisuusko sen saa aikaan, että kolmisenkymmentä sivua riittää Gogolille mainiosti vahvan taiteellisen vaikutelman luomiseen. Välillä on käytetty eräänlaista kirjallista häivytystä tyyliin tässä tapahtumat peittyvät sumuun... Ikäänkuin kirjailija haluaisi sanoa, ettei tämä kohtaus vatkuttamalla parane. Kahteen keväiseen viikkoon ajoittuvat absurdit ja surrealistiset tapahtumat paitsi riemastuttavat myös mietityttävät minua.

Luin novellin töihin matkatessa ja töistä tullessa loput. Välillä tein aivan hitonmoisen työpäivän eräässä valtion virastossa.

 

Päällystakki (Шинель), vuodelta 1842, sekin pituudeltaan noin kolmenkymmenen sivun novelli, kertoo surullisen, hauskan, säälittävän, ivallisen ja osin todenmukaisenkin tarinan köyhästä, yksinelävästä valtion viraston nimineuvoksesta, jonka vanha päällystakki kaipaa uusimista. Kuvaus virkamiehistön arjesta ja vapaa-ajanvietosta tuo mieleen Dostojevskin kertomukset Heikko sydän (vuodelta 1848) ja Herra Prohartšin (vuodelta 1847). Dostojevski kuuluukin pitäneen Gogolia suuressa arvossa.

Perjantaiaamun alkajaisiksi luin Päällystakin alkupuolen työmatkalla, loppupuolen iltapäivällä kotimatkalla ja pari viimeistä sivua kotona – pieni tekstinäyte tuli luettua ääneen vaimollekin. Tämän jälkeen vaimo pesi päällystakkini ja illalla aloin miettiä pitäisiköhän minun hankkia itselleni ihan uusi, kunnollinen sinelli.

Pari poimintaa tekstistä:

Ovi oli auki, sillä emäntä oli jotakin kalaa valmistaessaan päästänyt keittiöön niin sakealti käryä, ettei torakoitakaan erottanut.

Tuuli puhalsi häntä vastaan joka suunnalta, jokaiselta sivukadulta, niin kuin Pietarissa aina.

Hullun päiväkirja (Записки сумасшедшего), vuodelta 1835, on reilut parikymmentä sivua pitkä novelli, joka koostuu päiväkirjamerkinnöistä, alkuosaltaan parin kuukauden ajalta ja loppuosaltaan tarkemmin määrittymättömältä ajalta. Päiväkirjaa pitää virastossa nimineuvoksena toimiva köyhä aatelismies. Hänen tärkein työtehtävänsä kynien teroittamisen ohella on vahvistaa allekirjoituksellaan asiakirjojen aitous. Nimineuvos kokee epäonnistuneensa virkaurallaan, myös hänen hellimänsä lemmenunelmat murskautuvat. Kenties jo kauankin piilevänä kytenyt hulluus saa vallan hänen sisimmässään ja murtautuu näkyville. Nimineuvos nauttii taiteista, hän käy teatterissa aina kun mahdollista. Ehkä sitä kautta myös hänen harhainen maailmansa on varsin taiteellinen kudelma, hulluus on hänen taideteoksensa. Olen kuullut, että Suomen mielisairaaloissa saattoi 1900-luvun alkupuolella ja sen jälkeenkin olla useampiakin Kiinan keisarina tai vastaavana itseään pitäviä hoidokkeja. Verrattuna novellissa kuvailtuihin karunpuoleisiin hoitomenetelmiin sellaiset suuruusharhat tuntuvat varsin viattomilta. Minusta vaikuttaa kuin nimineuvos Poprishtshin huutaisi hulluudellaan: ”Huomatkaa minut, arvostakaa minuakin!”

Luin tätä pientä suurta novellia kolmena päivänä. Enimmin maanantaina linja-autossa. Ajattelin myös tätä blogiani. Eikö siinä liene jotain samaa kuin nimineuvoksen hulluudessa? Luen suurten kirjoittajien tekstejä ja sanomalla niistä jotakin voin kuvitella itsenikin suuremmaksi.