Parit Schillerit

Friedrich Schiller (1759 – 1805) oli saksalainen runoilija ja näytelmäkirjailija. Lukaisin hänen näytelmänsä Rosvot (die Räuber) vuodelta 1781. Näytelmän suomensi Juhani Siljo vuonna 1915. Lukemani suomennos oli myöhemmin tarkastettu ja sisältyi Schilleriltä suomennettuun kirjasarjaan Valitut teokset neljänä niteenä osa 1, vuodelta 1950. Kyseinen kirja sisältää myös runoja sekä toisen näytelmän nimeltä Orleansin neitsyt, jota en kumminkaan jaksanut lukea. Monet kirjan runoista ovat aika pitkiä, joten lukaisin niistä vain ensimmäisen sekä sarjan lyhyitä epigrammeja. Nekin oli suomentanut Toivo Lyy.

Runoista ensimmäisenä komeili Toivo Lyyn suomentama Riemulle, saksankieliseltä nimeltään An die Freude. Kyseinen runo on tullut tunnetuksi Beethovenin 9. sinfonian sanoituksena, suomeksi nimellä Oodi ilolle. Runo alkaa saksaksi seuraavalla, huimaavan upealla tavalla:

Freude, schöner Götterfunken,

Tochter aus Elysium!

Wir betreten feuertrunken,

Himmlische, Dein Heiligtum.

Minun huomioni kiinnittyy sanaan feuertrunken, jonka voi kääntää vaikka tulestajuopuneina. Kyseessä on mielestäni nerokas sanavalinta, joka yhdessä jumaluutta ja pyhyyttä koskevien viittausten kanssa nostaa runon aloituksen kohottavan voimalliseksi, ensimmäisen säkeen jumalalliset kipinät tuntuvat viittaavaan Jumalan ja Aatamin orastavaan sormikoukkuun Rooman kirkon laipiossa. Ilo tarkoittaisi siis iloa elämästä, elämän voimaa. ”Pyhyyteen astuminen” taas herättää miehisen mielikuvan sen ilon portin aukeamisesta, joka yleensäkin hölskää miehen mielikuvissa. Runon aloituksesta huokuu voitto, voitonriemu. Beethovenin uljaat, sinfoniset marssintahdit täydentävät miehisen valloituksen vaikutelmaa.

Toivo Lyyn suomentamana alku menee seuraavasti:

Riemu, jumal-liekki armain,

tytär Auvon kenttien,

hehkus juovuttamin parmain

käymme templiis, taivainen.

Suomennos antaa hyvän käsityksen alkuperäisen runon soinnista, joskin pieni sanastollinen päivitys saattaisi tehdä terää. Murjaisin alkusäkeistä oman versioni ja liitän sen tähän kaiken maailman kauhisteltavaksi:

Ilo, kipinöitset suoneen,

tytär Elyseumin!

Sallit käydä tultas' juoneen

Pyhyyteesi, Ylhäisin.

Ensimmäisen säkeen sana suoneen tuntuisi viittaavaan suonensisäisten aineitten käyttöön, mikä on harhaanjohtavaa ja on seurausta suomentajan (ketjukolaajan) epätoivosesta halusta pysyä alkuperäisessä tavoitteessaan saada runoon jotenkin mahdutettua oikealle paikalleen avainsana tultajuoneet. Ja kuten huomaamme sekään ei ihan onnistunut. Näpertelevä runonväsääjä joutuu tyytymään kompromisseihin (useimmat Schillerin runon ihailijoista eivät ole itse schillereitä). 

 

Mitä tulee runoon An die Freude noin ylipäätään, on sen pitkähkö marssi sanalla sanoen aika pitkä. Mukana marssiessa huomasin kärsiväni marssimurtumista, jotka johtuivat siitä, etten ollut ihan kaikesta samaa mieltä runoilijan kanssa. Kaiken kaikkiaan uskon kotimaiseen sanontaan ”lyhyestä virsi kaunis”.

Edellä puheltuun viitaten epigrammit osoittautuivat oivallisen ilahduttavaksi luettavaksi. Ne ovat otsikoituja, kahden tai neljän (jotkut kuuden tai peräti kahdeksan) säkeen pituisia runoja, joissa mittana taitaa olla eleginen distikon eli ensimmäinen säe heksametrissä, toinen pentametrissä. Yksi epigrammi kuvaa esimerkinomaisesti juuri heksametri- ja pentametrisäkeitten eroa ottaen huomioon niitten lukijassa herättämän vaikutelman. Saksankielisessä wikipediassa (artikkelisssa Elegisches Distichon) näkyy olevan esillä kyseinen epigrammi sekä siitä väsätty parodia. Satiritsiininen tai ironinen ote vallitsee myös monissa Schillerin epigrammeista. Tämä onkin kuulunut kyseisen runotyypin pelisääntöihin. Näistä runoista on pakko valita esimerkiksi kokonainen runo, valinta vain on vaikea, sillä niin montaa nasevaa ajatusta joukosta löytyy. Liitän tähän mystiseltäkin tunnustavan epigrammin nimeltä Raja. Näkisin sen puhuvan lyhyydestään huolimatta aika paljon romantiikan tyylisuunnan kirjoittajien luontosuhteesta ja ehkäpä erityisesti Schillerin itsensä suhteesta luontoon, josta myöhemmin lisää:

Raja

Portti on vanhastaan pyhä, arvokkaana se seisoo:

luonnon villeyden, lain raja-aita se on.

(suomennos Toivo Lyy)

Ja kuten tuossa kirjoitukseni alkupuolella totesin, luin myös sen näytelmän Rosvot. Nimi ei mielestäni kerro ihan täyttä totuutta näytelmästä. Nimenä voisi olla vaikka ”Synnin palkka” tai ”Murhamiehet”. Näytelmä on suomennettu suorasanaisena ja kohotetusta kielestä huolimatta ihan lukukelpoista tekstiä. Alusta löytyvät kirjoittajan saatesanat lukijalle. Schiller kuvaa näytelmäänsä dramaattiseksi tarinaksi ja sitä se todella onkin. Myöhemmin hän kertoo tutkivansa näytelmän avulla pahuuden olemusta ja arvelee löytäneensä aiheeseen liittyen luonnontotuuden.

Näytelmän varsinainen konna on Frans, joka kateudesta veljeään Kaarlea kohtaan mustamaalaa Kaarlen, jolloin isä Fransin kehotuksesta hylkää Kaarlen. Tämä saa Kaarlen ajautumaan rosvojoukon johtajaksi. Tällä tiellään Kaarle sitten syyllistyykin aivan kammottaviin tekoihin. Sillä aikaa Frans yrittää toimittaa pois päiviltä isänsä ja päästä läheisiin suhteisiin Kaarlen tyttöystävän, Amalian kanssa. Näytelmän ihmiskuvaus on aika alleviivaavaa, Frans on ruma ja (ehkä juuri siksi) pirullisen juonikas, Kaarle taas kaunis, mutta tuhlaa tarjolla olleet tilaisuutensa. Amalia on tietysti myös kaunis ja hyveellinen. Isä rakastaa Kaarlea, ruma Frans on vain Kaarlen halpa korvike. Rosvojen joukosta nousee esiin erityisesti kaksi hahmoa: joukon ovela mastermind Spiegelberg (vrt. Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriän kamarin lipevä valekreivi Spiegelberg) sekä Kaarlelle loppuun saakka uskollinen, väkevä luonnonvoima Schweizer. Isän linnan palvelijoista Daniel on vahtinut Kaarlea tämän lapsuusaikana. Näytelmän loppuratkaisu ei ole hollywoodmaisen vapauttava vaan johdattelee lukijan mielikuvia jonnekin Tanskanmaan suunnille.

Tämän lisäksi yritin saada jotain tolkkua Friedrich Schillerin taidefilosofisesta teoksesta Über naive und sentimentalische Dichtung 1700-luvun lopulta. Yhtenäisenä teos kuulemma ilmestyi vuonna 1800. Vaikka luin tuoretta suomennosta nimeltä Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta, suomentaja Henriikka Tavi, suomennosvuosi 2008, en ihan täydellä hehkulla ymmärtänyt paljoakaan. Eikä se johtunut suomennoksesta, joka on sujuvaa luettavaa, kun vain tajuaisin jotakin itse asiasta.

Sikäli kuin ymmärsin Schiller on kirjassaan sitä mieltä, että runoilijat on jaettavissa kahteen leiriin heidän luontosuhteensa perusteella. Schillerin mukaan runoilija joko puhuu luonnon äänellä eläen luonnon elämää – ja luonto käsittää tässä myös turmeltumattoman ihmisluonnon kuten lapset, sivistymättömät maalaiset ja muinaiset kansat, jotka ei olleet ollenkaan sillä tavalla sivistyneitä kuin Schiller – tai sitten runoilija etsii luontoa, johon hän on sivistyksensä myötä kadottanut luontevan, eheän suhteen. Edellämainitunkaltainen runoilija on Schillerin mukaan naiivi, jälkimmäisenkaltainen taas sentimentaalinen. Jotenkin tähän suuntaan. Homerosta Schiller kutsuu naiiviksi runoilijaksi, joka elää niin lähellä luontoa, ettei huomaa edes kuvata kaikkea sen ihmeellisyyttä. Naiivi runoilija pitäytyy toden kuvauksessa tunteiden kustannuksella. Sentimentaalisen runoilijan kohtaloksi voi kääntyä aidon tunteen vääntyminen siten, että oman tunteensa välittämisen sijasta runoilija esittääkin ulkokohtaisen kuvauksen omista tunteistaan. Oman aikansa naiivin runoilijan esimerkkinä Schiller esittelee Goethen ja hänen teoksensa Nuoren Wertherin kärsimykset, jota ei kyllä äkkiseltään runoteoksena arvaisi pitää. Luultavasti en käsittänyt tätäkään ihan nappiin. Itseään Schiller pitää tietty sentimentaalisena runoilijana.

No joo, alkupuolella tekstiä, kun puheena oli naiivius, tykkäsin lukea Schillerin esimerkkejä, joista osa vaikutti jotenkin itse koetuilta. Mitä syvemmälle omiin kapeisiin paalukujiinsa Schiller kategorisoinnissaan eteni, sen ahtaammalta minusta lukijana alkoi tuntua. Lopulta lukeminen linja-autossa ja lounastauoilla sujui niin naurettavan hitaasti, että minun oli syytä luovuttaa ja luin välillä jotain muuta, olinpa jonkin aikaa kokonaan lukemattakin, mihin tosin vaikuttivat myös työasiat, jotka ovatkin perin merkillisellä tolalla. Saattaa olla, että kunhan tässä käyn suihkussa ja ehkä kylillä ruokailemassa ja kävelen kotimatkan, ovat aivoni siinä kunnossa, että voin leivinuunia lämmitellessä lukea vielä vähän siitä kirjan loppupuolelta niin että tiedän onko siinä onnellinen loppu. Veikkaan ettei ole.

Pitaleipä maistui hyvältä ja kirjastossakin kävin, lainasin Pirkko Saision Elämänmenon. Sitten kävin kaupassa, ostin piimää ja juustoa ja jukurttia ja digestive-keksejä. Kassaneitinä oli lasten muinainen päiväkotikaveri. Kotiin käveltyäni laitoin uunin lämpiämään, tyhjensin kiukaanalisen tuhkaluukun ja keitin kahvit. Katselin vähän tuota Schillerin kirjaa, kohta alkaa hiihtokilpailu tv:ssä, annan Schillerille vielä tilaisuuden hiihtojen aikana tehdä minuun lähtemätön vaikutus.

Norjalaiset ottivat hiihdossa nelosvoiton ja kauas pistesijoilta jäin minäkin tämän Schillerin taidefilosofian kanssa. Tuhoon se taisi päättyä, vaikkakin kirjana se päätyy takaisin kirjastoon alkuviikosta. Ostin eilen konjakkia pienen putelin ja taidan kohta korkata sen. Tai ehkä käyn ensin saunassa?