Eevan
suosituksesta etsin kirjastosta irlantilaisen James Joycen
esikoisrunokokoelman, joka on suomennettu nimellä
Kamarimusiikkia. Yksi juttu johti toiseen ja tulinkin sitten
lukeneeksi pari muutakin Joycen kirjoittamaa tai ainakin hänen
kirjoittamiinsa teksteihin perustuvaa kirjaa. Luin seuraavat kirjat,
jotka kaikki julkaistiin suomeksi vuonna 2012 :
Kamarimusiikkia,
alkuteos Chamber Music julkaistu vuonna 1907
Pyhä,
rivo rakkaus Kirjeitä Noralle (kirjeet vuosilta 1904 –
1912)
Dublinilaisia,
alkuteos Dubliners julkaistu vuonna 1914
Runoja
pennin kappale, alkuteos Pomes Penyeach julkaistu vuonna 1927
Irlannin
kirjallisuuden suuri nimi James Joyce (1882 – 1941) kirjoitti
nuorna miesnä ollessaan rakkausrunoja, jotka julkaistiin vuonna
1907 kirjana nimeltä Chamber Music. Kirjan runot on omistettu
Joycen elämäntoverille, Noralle, jonka kanssa kirjailija
asui pitkät ajat ulkomailla, mm. Triestessä. Yritin aluksi
lukea Kamarimusiikkia linja-autossa, mutta en oikein päässyt
tunnelmaan. Lisäksi en välttämättä aina
tykännyt käännösten mitallisesta asusta ja
loppusoinnuttelun sujuvuudesta. Kun runokirjassa korostettiin, että
olisi ihan kätsy lukea myös ne Joycen kirjeet samaan
syssyyn, päätin noukkia senkin kirjan kirjastosta. Sekä
Joycen kirjeet että esikoisrunokokoelma julkaistiin suomeksi
Ville-Juhani Sutisen kääntäminä.
Vieraillessaan
kotimaisemissaan Irlannissa Joyce kirjoitti Noralle Triesteen joukon
kirjeitä, joista monet ovat säilyneet ja vissiin julkaistu
alkukielisinä joskus 1970-luvulla. Ne julkaistiin suomeksi
nimellä Pyhä, rivo rakkaus. Kirjeet sisältävät
jonkin verran suorasukaisen tuhmia juttuja. Ne on kirjoitettu
henkilökohtaisiksi viesteiksi puolisolle ja ovat kai siksikin
kiinnostavia.
Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.
Toissasunnuntaiaamuna lukaisin Noralle kirjoitetut kirjeet viidessä tunnissa. Mitä niistä nyt sanoisi? Välillä tuli nuori Werther mieleen kirjoittajan haihatteluista ja tunnekuohuista. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mitäs rivoa näissä kirjeissä nyt on, kunnes se suorasukaisempi sessuaalinen eruzione alkoi. Nykyään löytäisi yksinäinen matkaaja netin kautta tällaista sisältöä elämänsä tyhjyyteen, on skaipit ja videosivustot, niin että tuskinpa jäisi kirjeitä kellariin muistoksi iskän Irlannin reissusta. Tulipahan luettua.
Kamarimusiikin
tasoittelin sitten iltapäivällä. Oli siinä
jokunen hyväkin runo, mutta luulenpa, että jotain
runollisia sävyjä on käännöksessä
päässyt katoamaan. Miten lienee? Ihan kivana koin kokoelman
loppuun sijoitetun selitysluettelon, jossa kertoiltiin runojen
sisältöön ja taustoihin liittyvää yhtä
sun toista asiaa.
Nämä
luettuani päätin sivistää itseäni vielä
vähän lisää ja luin suomennettuna
novellikokoelman Dubliners, joka julkaistiin vuonna 1914. Se ilmestyi
uutena käännöksenä Heikki Salojärven
suomentamana vuonna 2012. Suomennos on miellyttävää
luettavaa.
Kirjan
saatesanoissa Jyrki Vainonen kertoo, että Joyce ei vuosikausiin
löytänyt kustantamoa, joka olisi suostunut novellit
julkaisemaan. Kustantajien mielestä niissä mm. esitettiin
irlantilaisista niin pessimistinen näkemys. Ehkä on perää
siinäkin. Eivät novellit mistään onnelasta kerro.
Silti ihan samaan tapaan kotimaansa ihmisten asenteista ovat
kertoneet isompienkin maitten kirjailijat – ja saaneet äänensä
kuuluville. Novellissa Surullinen tapaus päähenkilö,
herra Duffy, ajattelee tuttavastaan seuraavasti:
Ilmeisesti
nainen oli ollut kykenemätön elämään, vailla
elämäntahtoa, pahojen tapojen aulis uhri, yksi niistä
ihmisraunioista joiden päälle sivistys on rakennettu.
Duffyn
käsitys järjestäytyneen työväenaatteen
mahdollisuuksista kiteytyy näin:
Hänelle
oli tullut tunne että he olivat kovapintaisia realisteja ja
suhtautuivat torjuen kaikkeen loppuun ajateltuun, sellaista kun
saattoi harjoittaa vain joutilaisuuden oloissa, joten se jäi
työläisten ulottumattomiin. Yhteiskunnallista
vallankumousta tuskin nähdään Dublinissa muutamaan
sataan vuoteen, hän sanoi rouva Sinicolle.
Novellien
ankea perusvire ei nykykirjallisuuden seurassa juuri poikkea
massasta. Ja jos Joycen novelleja vertaa varhaisempiin – vaikkapa
Dostojevskin tai Gogolin novelleihin – eivät hänen
novellinsa luo sen negatiivisempaa kuvaa kotitanhuvista kuin
1800-luvun klassikot. Tietysti voi ajatella, että Joycen
novellit muodostavat kuvan Dublinista, mutta eikö niissä
sittenkin vielä enemmän kuvata ihmisiä – ihan
kotipaikasta riippumatta.
Minulle
parhaiten sopi luettavaksi novelli nimeltä Eveline. Se on
lyhyt kuvaus nuoren naisen vaikeasta valinnasta perheen ja rakastajan
välillä. Perheen äiti on kuollut, vanhimpana tyttärenä
Eveline joutuu huolehtimaan kasvattajan tehtävistä ja
kotitöistä oman työnsä ohessa. Nuori merimies
Frank pyytää Evelineä mukaansa Buenos Airesiin, jossa
heitä odottaa uusi elämä. Eveline suostuu, mutta vielä
ennen laivaan nousua hänen sisimpänsä haastaa hänet
kamppailuun, jossa ratkeaa nuoren naisen koko loppuelämä.
Loppuratkaisu on riipaiseva ja ainakin minusta lukijana tuntuu siltä,
että Evelinen päätös on se ainoa oikea.
Toinen
hyvä novelli kirjassa on nimeltään Pieni pilvi.
Muuten novellit ovat minusta aika keskinkertaisia ja tulisin toimeen
ilman niitäkin. Antavathan ne tietysti jonkinlaisen kuvan
aikakautensa Dublinista, mutta esimerkiksi urheilun saralta ei ole
läsnä juuri mitään.
Runokokoelman
Runoja pennin kappale runot
sisältävät sellaista vertauskuvallisuutta, joka ei
minulle aukene vaikka joka runoa varten on kokoelman lopussa
selitysosio. Olen valitettavasti kovin penseä sellaista
kerrontaa kohtaan, joka kätkee sanottavansa minulle hämäriksi
jäävien viittausten taakse. Runot suomentanut Ville-Juhani
Sutinen tosin kuvailee Joycen pennin runoja helposti ymmärrettäviksi
ja jopa kansanomaisiksi. Tämä selittäneekin sen, miksi
heikosta koulutustasostani huolimatta en pidä itseäni
erityisen kansanomaisena.
Pennin
runot saavat minut kuitenkin myös tyytyväiseksi. Uskon
vaikeaselkoisuuden leimaavan myös Joycen muita kirjoja,
varsinkin Odysseusta ja Finnegans Wakea. Siksi minun on syytä
olla tyytyväinen, kun tulin lukeneeksi nämä vähän
lyhyemmät teokset. Nyt on helppo todeta, että olen jo
ylittänyt sen rajan, jonka jälkeen Joycella ei ole minulle
enää juurikaan annettavaa. Voin helpottuneena jättää
Joycen muun tuotannon toisten luettavaksi. Itse asiassa, mikäli
tällä lukemisella pitäisi itselleni
Joycea suositella, ehdottaisin luettavakseni ainoastaan
Dublinilaisia.
Pari
viikkoa tässä meni. Nyt Patrikin nimipäivänä
on hyvä lopettaa.
Arvioin juuri Kamarimusiikkia ja löysinkin nyt kirjoituksesi. Melkein sama suora on tulossa kevään aikana blogiini. Runoja pennin kappale odottaa bloggaamista ja Dublinilaisia odottaa lukemista. Löysin Project Gutenbergistä Kamarimusiikkia englanniksi ja ilmaiseksi. Tuntui laulelulta ja sujui viehkeämmin kuin suomeksi.
VastaaPoistaTuo Pyhä, rivo rakkaus sisältää tietysti jonkin verran Joycen elämäkerrallista aineistoa ja on siinä mielessä kiinnostava. Ne rivot osiot tulevat kirjeissä mukaan jotenkin noin vain, mutta kirjeitä ei olekaan tarkoitettu kaikkien luettavaksi, ne ovat viestejä puolisolle. Kuten omassa tekstissäni ja blogissasi totesin, Dublinilaisia on näistä mielenkiintoisin luettava.
Poista