Leo
Tolstoin (1828 – 1910) viimeisenä ilmestynyt romaani
julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Jo vuonna 1904 Tolstoi oli
saanut valmiiksi lyhyen, 1850-luvun Tšetšeniaan ja Dagestaniin
sjoittuvan romaaninsa, mutta se julkaistiin vasta vuonna 1912. Teos on suomennettu neljästi. Lukemani Eero Balkin suomennos on vuodelta 2001. Kertomus tšetšeenipäällikkö Hadži Muratin
kamppailusta kansansa ja oman perheensä puolesta on sodan ja
imperialismin vastainen tarina legendaarisesta sotasankarista ja
siitä maailmojen kohtaamisesta, jota myös Tolstoi nuorena
upseerina Kaukasiassa oli saanut todistaa.
Tolstoin
tarinan taiturimaisuus piilee siinä henkilöhahmojen
galleriassa, jonka hän vähäisellä, mutta
merkityksellisellä kuvailulla saa luotua. Venäjän
sotatoimia Tšetšeniassa ei kuvata yksipuolisesti. Kirjassa
kuvaillaan venäläistä sotaväkeä
sotaministeristä ja kenraaleista aina sotamiehiin asti. Hahmon
saavat myös avaari- ja tšetšeenikylien asukkaat, joita erottaa
venäläisistä miehittäjistä varsinkin
uskonto. Mahdottoman asetelman keskeinen henkilö on Hadži
Murat. Hänellä olisi kenties mahdollisuudet ratkaista
jännittynyt tilanne, mutta miten mahdoton voidaan ratkaista?
Hadži Muratin oma asema muodostuu koko Tšetšenian vertauskuvaksi.
Hän on ikonimainen hahmo, jota kaikki pelkäävät
ja kunnioittavat. Muratin kohtalo on kuitenkin seurata rauhan oloja
vain ohikulkijan osassa.
Tekstinäytteenä
katkelma tšetšenialaisen kansanlaulun sanoista:
Kuuma
olet, kuula, ja tuot kuoleman, mutta etkö ollutkin uskollinen
palvelijani? Musta multa, sinä peität minut, mutta enkö
polkenutkin sinua ratsullani? Kylmä olet, kuolema, mutta minä
olin sinun herrasi. Ruumiini ottaa maa, sieluni ottaa taivas.
Koska
kärsivällisyyteni ei riittäisi Tolstoin pitkien
romaanien lukemiseen (ovat tosin tulleet tv:stä tutuiksi), tämä
noin 160 sivuinen teos sopii minulle erinomaisesti. Sitä paitsi
tapahtumat ovat enemmän tätä päivää
kuin Napoleonin sodat. Venäjän armeijan harjoittama metsien
hakkuu ja kylien hävittäminen riittävät
vakuuttamaan minut siitä, että ”totaalista sotaa” on
valitettavasti harrastettu jo ennen ilmataistelun keksimistä.
Kirjan ainoa kehnompi vaihe oli puolen välin paikkeilla
kirjailijan esittäessä tsaari Nikolaista kovin
yksipuolisesti väritetyn omahyväisen itsevaltiaan kuvan.
Paljon vähempikin olisi riittänyt. Toisaalta tsaarin
määräämien kammottavien rankaisutoimien
laajentaminen Puolan ja Ukrainan suunnalle antaa tietysti romaanin
sanomalle oman lisäsävynsä.
Kirjan
lopusta löytyvät Kari Hukkilan ja Jaakko Hämeen-Anttilan
mielipiteet romaanista. Hukkila korostaa teoksen kuvausta venäläisen
(lue: länsimaisen) kokemasta vieraudesta, outoudesta suhteessa
tuttuun ja turvalliseen. Hämeen-Anttila kirjoittaa samasta
asiasta islamilaisesta näkökulmasta tarkasteltuna.
Kirjassa
käytetään jonkin verran turkin, arabian, kumykin ym.
kielisiä sanoja, joten loppuun on lisätty pieni sanasto
lukemisen ymmärtämistä helpottamaan. Kirjassa on 184
sivua ja luin sitä ehkä viitisen päivää.
Vaikka luenkin mielelläni kirjoja ensimmäisen ja toisen maailmansodan vuosilta en pidä sotakirjoista. Jopa Sodan ja rauhan sotakohtaukset levitoin...ja sama kirjassa Hiljaa virtaa Don;)
VastaaPoistaTämä jättää tietyt kirjat väliin, vaikka saisinkin lukea kehuvan arvion ja nähdä sen yhteydessä näin hienon kuvan! Tulee jälleen mieleen kuvasi Pahan kukkiin...
(Tämän vuoden suosituskirjani sinulle on Riikka Pelon Jokapäiväinen leipämme...Olen ihan myyty ja huomenna menen kirjastoon etsimään Marina Tsevetajevan runoja.)
Ahaa! Olen nähtävästi antanut kirjoituksessani harhaanjohtavan kuvan Tolstoin teoksesta. Sodan kuvaus ei ole kirjan pääasiallinen teema vaan ennemminkin kirjassa Tolstoi kuvaa kahden erilaisen maailman kohtaamista.
VastaaPoistaJokapäiväinen leipämme tai elämämme. Puhutaanhan sitä elämän leivästä. Minulle tosin 400 sivua elämän leipää kuulostaa täydeltä mahdottomuudelta. Mutta saa sitä silti suositella.