Kuopiossa
poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on
herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla
romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien
kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut
minulle läksiäislahjaksi.
Elävien
kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä
poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia
toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään
perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit
siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja
jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.
Huumausaineitten
käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja
uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla
”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei
huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja
lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin
menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin
pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:
Entä
jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut
lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä
käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät
ole häntä vielä nähneet. Ystäville
kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön
on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe
työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin
tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan
tapaamaan häntä.
Onko
poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea
sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat
painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella
tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset,
jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet
sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan
mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset
ylipäätänsä hankkiutuvat töihin
julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa
palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö
selitykseksi pelkästään halu säilyttää
oma virka? Mistä ylipäätään syntyy
”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen
väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys
joittenkin kohdalla.
Kirjan
tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on
kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin
suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä
kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa
lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava
vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla
ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.
Kirjassa
on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen
aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman
aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä
välillä.
Minusta tämä oli aivan upea, Kilpi edustaa parasta suomalaista dekkarikirjallisuutta. Kiitos, kun tästä kirjoitit!
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
PoistaTämän kirjan kohdalla voi tosiaan pohtia, onko "dekkari" sitten ihan oikea nimike. Mutta kyllä kirjan dekkarinakin voi lukea.
Kiitos Kilpi-esittelystäsi! Se kertoo minulle, että sellainenkin kirjailija kuin Marko Kilpi minun pitäisi oikeasti noteerata. Finlandia-palkintolautakuntakin on hänet noteerannut. Elävien kirjoihin näyttää muokkautuneen myös elokuvaksi, jonka Aku Louhimies on ohjannut.
VastaaPoistaLäksiäislahja... En tiedä, miten uudesta tai vanhasta läksiäisestä on kysymys, mutta joka tapauksessa: Onnitteluni - isommat tai vähän pienemmät riippuen taitekohdan suuruudesta!
Tämä oli jo toinen läksiäislahja samalta kahviporukalta puolen vuoden sisään. Annoin Suukkoja vastalahjaksi. Kiitokset onnitteluista! Tunnen itseni jo aika tavalla huojentuneemmaksi kuin pari viikkoa sitten.
PoistaDerrickit ovat Kilven tarinaan verrattuna kuin antiikin draamoja, kirkkaita, selkeitä kertomuksia, joissa ihmiset siirtyvät osansa mukaan kuin shakkinappulat. Elävien kirjoihin -romaanissa on sivumäärän ansiosta mahdollisuus tarkastella kirjan hahmojen valintoja tarkemmin ja syvällisemmäin kuin perinteisessä kuka sen teki -dekkarissa. Kyllä kirjasta silti myös se perinteinen osuus löytyy.
"Derrickit ovat - - kuin antiikin draamoja, kirkkaita, selkeitä kertomuksia, joissa ihmiset siirtyvät osansa mukaan kuin shakkinappulat." - Kiitos tuosta Derrick-luonnehdinnastasi! Se tekee mielestäni oikein hienosti oikeutta sarjan ominaislaadulle, silloin kun se parhaimmissaan esiintyy.
PoistaKun luin Kilpi-esittelyäsi, mieleeni tuli, että teoksessa saattaisi olla merkityksellistä vertailupohjaa Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneihin, ja siksi päivitin Kilven lukemislistalleni. Joensuu on mahdollisesti kaikkien aikojen eniten arvostamani suomalainen rikoskirjailija, tietyistä heikkouksistaan huolimatta. (Kirjoitinkin tammikuussa tekstissäni "Osattomien evankelista" hänen romaanistaan Harjunpää ja ahdistelija.)
En muista olenko lukenut Harjunpää-romaaneja. Tv:stä ovat kyllä tulleet tutuiksi, viimeksi tämä Rakkauden nälkä, joka esitettiin muutama viikko sitten.
PoistaMinä pidin Kilven kirjasta kovin. Oli liikuttavaa lukea siitä miten Pike yritti asettua normaaliin elämään ja olla mahdollisimman tavallinen. Kauppareissukaan ei ollut helppo, aiemmin kaupoista oli tullut varasteltua ja nyt sieltä piti ostaa maitoa.
VastaaPoistaRomaanin lähestymistapa poikkeaa tosiaan perinteisen dekkarin tavasta. Tässä ei pelkästään selvitetä rikosta vaan kysytään, miksi näin on tapahtunut. Kaiken huipuksi kirjan naispäähenkilö Pike tosiaankin tekee parhaansa päästäkseen eroon rikollisesta elämästään.
Poista