torstai 20. kesäkuuta 2013

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin


Kuopiossa poliisimiehenä työskentelevä Marko Kilpi (s. 1969) on herättänyt huomiota poliisin työstä kertovilla romaaneillaan. Luin hänen kolmannen romaaninsa Elävien kirjoihin (2011), jonka työpaikan kahviporukka oli hankkinut minulle läksiäislahjaksi.

Elävien kirjoihin kertoo huumausaineitten käyttäjistä sekä poliiseista, jotka pyrkivät ehkäisemään laittomia toimia. Päähenkilöitä on kolme. Mikään perinteinen kolmiodraama ei kuitenkaan ole kyseessä. Poliisit siinä vain jahtaavat rosvoja nykyaikaisen delikaatisti ja jahdattavat vastaavat vähemmän hienotunteisesti.

Huumausaineitten käyttäjien elämää kuvataan realistisen ja uskottavan tuntuisesti. Heitä nimitetään sanalla ”narkki”. Kaikki narkit kuvataan kirjassa yksilöinä, ei huumeisiin uinahtaneena laumana. Kaiken kaikkiaan romaanin hahmoja lähestytään psykologisesti, tarkastellen varsinkin menneisyyden vaikutusta elämän valintoihin. Näin pohtii tilannettaan Pike, kirjan naispuolinen keskushenkilö:

Entä jos he saavat selville hänen menneisyytensä? Juorut lähtevät liikkeelle kulovalkean tavoin, hänestä käydään puhumassa pahaa naapureille, jotka eivät ole häntä vielä nähneet. Ystäville kuvaillaan, millainen ympäristöongelma taloyhtiöön on pesiytynyt, ja hänestä tulee suosittu puheenaihe työpaikkojen kahvipöytäkeskusteluissa täysin tuntemattomien ihmisten kesken, jotka eivät tule koskaan tapaamaan häntä.

Onko poliisin elämä sitten romaanissa kuvatun kaltaista, vaikea sanoa. Alusta loppuun kirjassa kummittelevat mukana traumat, vanhat painajaiset itse kunkin elämässä. Loppupuolella tarinaa pohditaankin, hakeutuvatko poliisin palvelukseen ihmiset, jotka ovat kärsineet itse väkivallasta tai joutuneet sellaista todistamaan. Tämä oli ehkä kirjan mielenkiintoisin ajatus. Se sai minut pohtimaan, miksi ihmiset ylipäätänsä hankkiutuvat töihin julkishallinnon palvelukseen. Miksi he haluavat tehdä parhaansa palvellakseen niin asiakkaita kuin yhteiskuntaakin? Riittäneekö selitykseksi pelkästään halu säilyttää oma virka? Mistä ylipäätään syntyy ”kutsumus”? Ei varmaan läheskään aina fyysisen väkivallan kokemuksesta, mutta voihan sekin olla selitys joittenkin kohdalla.

Kirjan tapahtumapaikkaa ei nimeltä mainita. Kaupungista kumminkin on kysymys. Kaupunki voisi olla Kuopio, mutta voisi olla moni muukin suomalainen kaupunki. Ehkäpä jättämällä kaupungin nimeämättä kirjailija haluaa huomauttaa lukijalle, että tapahtumat ja henkilötkin on tulkittava vain yleisluontoisesti, niin ettei kellään kirjan hahmolla ole tarkkaa esikuvaa todellisuudessa.

Kirjassa on 497 sivua, mikä on minun makuuni aika monta sivua. Lukemisen aloitin lauantaina ja nyt taitaa olla torstai, niin että oman aikansa se otti. Muutamia muitakin juttuja tosin puuhailin tässä välillä.

8 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli aivan upea, Kilpi edustaa parasta suomalaista dekkarikirjallisuutta. Kiitos, kun tästä kirjoitit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi!

      Tämän kirjan kohdalla voi tosiaan pohtia, onko "dekkari" sitten ihan oikea nimike. Mutta kyllä kirjan dekkarinakin voi lukea.

      Poista
  2. Kiitos Kilpi-esittelystäsi! Se kertoo minulle, että sellainenkin kirjailija kuin Marko Kilpi minun pitäisi oikeasti noteerata. Finlandia-palkintolautakuntakin on hänet noteerannut. Elävien kirjoihin näyttää muokkautuneen myös elokuvaksi, jonka Aku Louhimies on ohjannut.

    Läksiäislahja... En tiedä, miten uudesta tai vanhasta läksiäisestä on kysymys, mutta joka tapauksessa: Onnitteluni - isommat tai vähän pienemmät riippuen taitekohdan suuruudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli jo toinen läksiäislahja samalta kahviporukalta puolen vuoden sisään. Annoin Suukkoja vastalahjaksi. Kiitokset onnitteluista! Tunnen itseni jo aika tavalla huojentuneemmaksi kuin pari viikkoa sitten.

      Derrickit ovat Kilven tarinaan verrattuna kuin antiikin draamoja, kirkkaita, selkeitä kertomuksia, joissa ihmiset siirtyvät osansa mukaan kuin shakkinappulat. Elävien kirjoihin -romaanissa on sivumäärän ansiosta mahdollisuus tarkastella kirjan hahmojen valintoja tarkemmin ja syvällisemmäin kuin perinteisessä kuka sen teki -dekkarissa. Kyllä kirjasta silti myös se perinteinen osuus löytyy.

      Poista
    2. "Derrickit ovat - - kuin antiikin draamoja, kirkkaita, selkeitä kertomuksia, joissa ihmiset siirtyvät osansa mukaan kuin shakkinappulat." - Kiitos tuosta Derrick-luonnehdinnastasi! Se tekee mielestäni oikein hienosti oikeutta sarjan ominaislaadulle, silloin kun se parhaimmissaan esiintyy.

      Kun luin Kilpi-esittelyäsi, mieleeni tuli, että teoksessa saattaisi olla merkityksellistä vertailupohjaa Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-romaaneihin, ja siksi päivitin Kilven lukemislistalleni. Joensuu on mahdollisesti kaikkien aikojen eniten arvostamani suomalainen rikoskirjailija, tietyistä heikkouksistaan huolimatta. (Kirjoitinkin tammikuussa tekstissäni "Osattomien evankelista" hänen romaanistaan Harjunpää ja ahdistelija.)

      Poista
    3. En muista olenko lukenut Harjunpää-romaaneja. Tv:stä ovat kyllä tulleet tutuiksi, viimeksi tämä Rakkauden nälkä, joka esitettiin muutama viikko sitten.

      Poista
  3. Minä pidin Kilven kirjasta kovin. Oli liikuttavaa lukea siitä miten Pike yritti asettua normaaliin elämään ja olla mahdollisimman tavallinen. Kauppareissukaan ei ollut helppo, aiemmin kaupoista oli tullut varasteltua ja nyt sieltä piti ostaa maitoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Romaanin lähestymistapa poikkeaa tosiaan perinteisen dekkarin tavasta. Tässä ei pelkästään selvitetä rikosta vaan kysytään, miksi näin on tapahtunut. Kaiken huipuksi kirjan naispäähenkilö Pike tosiaankin tekee parhaansa päästäkseen eroon rikollisesta elämästään.

      Poista