Jorge Amado: Quincas Vesikauhun kolme kuolemaa

Brasilialainen Jorge Amado (1912 – 2001) kirjoitti vuonna 1959 (julkaistu vuonna 1961?) lyhyen romaanin (tai pitkän novellin) kulkuriksi ryhtyneestä verovirkailijasta. A Morte e a Morte de Quincas Berro d'Áqua  kääntyi Jyrki Lappi-Seppälän käsissä suomenkielelle vuonna 1982. Jyrki Lappi-Seppälä kirjoitti kirjan loppuun myös jälkisanat, joissa hän käy läpi Jorge Amadon tuotannon eri vaiheita ja kirjailijan teemoja.

Amadon veijaritarina sijoittuu kaupunkiin, josta käytetään kirjassa nimitystä Bahia. Sentään jossain mainitaan Salvador, jolla nimellä kaupunki nykyään tunnetaan. Ohimennen mainitaan myös Lacerdan hissi, joka on jäänyt mieleeni television matkailuohjelmista. Kyseessä on merenrantakaupunki ja niinpä merielementillä on oma merkittävä osuutensa tapahtumiin.

Verohallinnon virkamies Joaquim Soares da Cunha on eräänä päivänä tympääntynyt täydellisesti elämäänsä, jättänyt perheensä ja työnsä ja ryhtynyt elämään kulkurina. Hänestä on kehkeytynyt Quincas Vesikauhu, tunnettu irtolainen, jota sanomalehdet ovat kuvailleet sanoilla

”Salvadorin puliukkojen keisari”, ”kauppahallin rinteen ryysyläisfilosofi”, ”laitakaupungin senaattori”, ”Quincas Vesikauhu, kulkurien kulkuri”

Oma perhe on hävennyt silmät päästään, mutta toisten kulkureitten sekä prostituoitujen joukossa Quincas on nauttinut suurta arvonantoa. Niinpä kuoleman kohdatessa Quincasin, surevat hänen lähtöään erityisesti hänen viime vuosien tuttavansa ja he surevatkin ihan erityisellä tavalla. Kertomuksessa ei kaiveta avuksi Jumalaa koneesta vaan koneeseen kaadetaan rommia siinä toivossa, että vainajakin sattuisi vielä virkoamaan. Ja lopuksi kunnon kapakkakierros maagisilla mausteilla ryyditettynä.

Amado kuvaa lämmöllä ja hyväntahtoisella huumorilla laitapuolen kulkijoita. Vakaassa yhteiskunnallisessa asemassa elävät ja taloudeltaan tasapainossa olevat ihmiset kuvataan kylmäkiskoisina ja ulkokultaisina. Vaikuttaa siltä, että Amadon ihmisrakkaudella on rajansa ja että kirjailija asettuu rajan sille puolen, jossa ihmisellä on suurempi vapaus nauttia elämästään.

Kirjassa on 109 sivua ja luin sitä kuusi tuntia. Alun perin kuvittelin lainaavani vanhan merimiehen jutuista kertovan romaanin, mutta sitä ei ollutkaan kirjastossa vaan tämä teos oli ainoa Amadon kirja koko hyllyssä. Oikeastaan tämä oli minulle varmaan parempi valinta, sillä se merikarhukirja olisikin ollut paljon pitempi ja luulenpa että tässä oli minulle juuri sopiva Amado-annos tällä erää. Sinänsä kerronta oli sillä tavalla leppoisan epäkonventionaalista, että voisi kai tuota joskus lukaista enemmänkin.