Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Pentti Saaritsan suomentama, vuonna 2001 ilmestynyt valikoima esittelee portugalilaisen Fernando Pessoan (1888 – 1935) runoutta. Saaritsa on valikoinut runot, kirja alkaa hänen kirjoittamillaan saatesanoilla, joissa suomentaja esittelee Pessoan erikoista runoilijanolemusta. Pessoan erikoislaatua runoilijana leimaavat hänen omaksumansa heteronyymit, itsekehitetyt hahmot, joitten nimissä Pessoa runoja sepitti ja julkaisi. Saaritsa esittelee Pessoan runoutta runoilijan eri hahmojen mukaan ryhmiteltyinä.

Fernando Pessoa on saanut valikoimaan mukaan kolme nimellään julkaistua runoa. Niistä runo Autopsykografia loihtii kuvan runoilijasta todellisten tunteiden näyttelijänä, taitavana teeskentelijänä, joka teeskentelee myös sen tuskan jonka hän tuntee todella.Tässä runossa havaitsin toisella lukukerralla siihen rakennellut hentoiset loppusoinnutkin.

Alberto Caeiro on lammaspaimen ja puristinen runoilija, jonka mielestä metafyysisten mysteerien ajatteluun, eikä ajattelemiseen ylipäätään tulisi uhrata aivojaan, sillä ajatteleminen on silmien sairautta. Jos Jumala on ilmentänyt itseään kukkina, puina, vuorina, aurinkona ja kuutamona, miksi ihmisen pitäisi Hänelle jotakin muuta kuvaa etsiskellä tai muuksi nimetä? Caeiro korostaa aistihavaintojen merkitystä, hänen mielestään riittää kun ihminen tyynesti ottaa vastaan eikä pyri turhia tuumailemaan.

Ricardo Reis vaikuttaa viehättyneen Caeiron maailmankatsomuksesta. Häntä viehättävät myös antiikin helleenit, joitten tyyliin Reis itsekin runoilee. Reis korostaa kuluvasta päivästä nauttimista, ihmisen kuuluisi ottaa elämä kevyesti, koota kimppu kukkasia ja laskea ne käsistään tuskin niitä vilkaistuaan.

Álvaro de Campos kertoo olevansa laivanrakennusinsinööri. Hän hurmaantuu runoutensa alkutaipaleella niin teknisestä kehityksestä kuin kaikesta inhimillisestä – myös siitä mikä vajoaa kaikkien moraalijärjestelmien alapuolelle. Ympärillä pyörivä inhimillinen elämä kaikkine ilmenemismuotoineen on hänelle omien tunteitten kuvastaja, se mitä luonto merkitsi romantiikan aikakauden kirjailijalle. Goethen Nuoren Wertherin tavoin oman odotetun menestyksen toteutumatta jääminen ja rakkaudettomuus nostattavat runoilija de Camposissa alakulon, jonka kourissa hän sitten riutuu. Kuva maailmasta muuttuu valjummaksi, esiin tulevat sateiset päivät, oman sielun kuvana rikki rämähtävä astia ja ikkunasta näkyvä, vastapäisen talon tupakkakauppa.

Aluksi viehätyin Alberto Caeiron selkeästä metafysiikan kieltävästä metafysiikasta. Ricardo Reis jäi jotenkin etäiseksi, samoin Pessoan omalla nimellään julkaisema pitempi runo. Loppua kohden Álvaro de Camposin pettymyksen ja yksinäisyyden teemat alkoivat puhutella minua vahvimmin ja valikoiman parhaaksi runoksi kohosi kolmanneksi viimeiseksi sijoitettu nimeämätön runo, josta haluan tähän liittää neljä viimeistä säettä:

Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä

tohveleitasi käytävässä.

Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.

Se on halpa maailmankaikkeus.

Kirjassa on 201 sivua ja sen lukemiseen käytin elämästäni pari päivää.