Helsinki – Tallinna – Porvoo

Kävin etelänmatkalla. Asuinpaikkani ja tuloluokkani huomioiden se tarkoittaa matkaa eteläiseen Suomeen ja pientä piipahdusta Suomenlahden etelärannalle. Matkallani oli sosiaalinen puolensa, tapasin Helsingissä tytärtäni ja Porvoossa serkkuani. Samalla tyydytin kulttuurinjanoani. Imin taidenautintoja kuin sieni kuivan kesän hetkeksi katkettua. Kävin nopsassa tahdissa läpi kuusi taidemuseota ja yhden Suomenlinnan. Lopuksi kävin kirkossa. Kolmen yön reissulle se on minunlaiselleni mönkijälle aika paljon. Nyt on jalassa mojova rakko, mutta mieli on täynnä muistoja ja uudenlaisia ajatuksia. Kamerakin sai hyödyntää tallennuskapasiteettiaan. Siitä kamera tykkää.

Koska on niin vaikea päättää mistä olisi viisainta aloittaa, aloitan mistä sattuu ja viisastelen sen verran kuin mieleen juolahtaa.

Kun saavuin Helsinkiin, kaupungissa valmistauduttiin viettämään taiteiden yötä. En itse ole mikään yöeläjä, joten osallistuin vain iltapuhteisiin. Käpäisin pikaisesti Sinebrychoffin taidemuseossa, jossa soiteltiin vanhempaa orkesterimusiikkia. Kaikki mahdolliset istumistilat olivat käytössä, joten sain tutkia niitä maalauksia, jotka oli sijoitettu loitommalle soitannosta. Olivat aika vanhaa mallia nekin. Sitten menin Amos Anderssonin taidemuseoon, jossa oli esillä upeaa kotimaista taidetta. Varsinkin Reidar Särestöniemen ja Alfred William Finchin maalaukset tekivät vaikutuksen. Tennispalatsissa sijaitsevassa Helsingin taidemuseossa oli esillä jotain niin uutta, ettei siitä minulle paljoa herunut. Minua miellytti se, että sisäänpääsy kaikkiin museoihin, joissa vierailin, oli taiteiden yönä ilmainen. Majapaikkaan päästyäni oli tyytyväinen illan tapauksiin ja helpottunut siitä että yöni kului pääosin unien merkeissä.

Vasemmalla observatorio, oikealla Mannerheimin koti.

 Nautin runsaan aamupalan ja kävelin Helsingin ulkomaalaisalueella Kaivopuistossa näpsien valokuvia tarkan silmälläpidon alla. 

Käväisin Kansalliskirjastossa, joka tarjoaa national treasures for all. Selitin vahtimestarille, että kolmekymmentä vuotta sitten, kun edellisen kerran yritin käydä katsomassa kuuluisaa rotunda-salia, minut käännytettiin heti aulassa pois ja sanottiin, että tämä on vain tutkijoille. Nyt vahtimestari totesi, että minulla kävi huono tuuri, sillä koko vanha puoli kirjastosta on remontissa ja avataan vasta kolmen vuoden päästä. No, enpähän pääse leuhkimaan kenellekään, että käykää vain tekin, kyllä sinne saa mennä. Miten usein julkiset rakennukset ovatkaan ulkoapäin viihtyisämpiä kuin sisältä!

Sitten kävin Tallinnassa. Matka Tallinnan reisisatamasta Viron taidemuseoon Kumuun taittui taksin kyydissä viidellä eurolla muutamassa minuutissa. 

Tallinnan skyline Kumun 5. krs nähtynä.

Kumussa minua palveltiin hyvällä suomen kielellä ja minulle myytiin pyynnöstäni kahdeksan euron piletti, joka oikeutti sisäänpääsyyn myös Kadriorgin taidemuseoon ja Mikkeli muuseumiin. Kumua voin suositella kaikille vähänkään taiteesta kiinnostuneille. Upea arkkitehtuuri ei tällä kertaa kätke silkkoa sisälleen vaan museon tiloissa on aivan komea virolaisen taiteen näyttely! Kolme kerrosta virolaista taidetta on jaettu kolmannen kerroksen vanhimpaan, neljännen kerroksen sosialismin sävyttämään ja viidennen kerroksen nykytaiteen osastoihin. Uskokaa tai olkaa minun puolestani vaikka uskomatta, mutta minä ilahduin eniten sosialistisen realismin rohkeasta julistuksellisuudesta. On kunnioitettavaa rehellisyyttä, että Virossa on säilytetty senkin aikakauden taide osana kansallisen taiteen esittelyä. Suomen taidemuseoissa näkee harvemmin fasistisesti sävyttynyttä sota-ajan taidetta.

Kadriorgin taidemuseo esittelee vanhaa taidetta, joka varmaan joitakin ihmisiä saattaa kiinnostaa. Lisäksi museo sijaitsee Kadriorgin barokkihenkisessä palatsissa, joka minusta tuntui kiinnostavammalta kuin itse esillä ollut taide. Museossa oli hiljattain päättynyt Repinin taidetta esittelevä näyttely. Puutarhaan oli istutettu kukkia ja muille istujille oli myös varattu jämäkät penkit. 

Mikkeli muuseum oli pieni kahden kerroksen rakennus, jossa oli esillä näyttely eläimiä kuvaavasta taiteesta. Käykää siellä, eläinystäväiseni! Museossa oli myötämielinen palvelu ja olin jonkin aikaa ainoa näyttelyvieras.

Kaappasin itselleni taksin Kadriorgin palatsin vierestä. Tai miten päin se lienee mennyt...? Taksia ajoi vanha mies, jonka parhaat ajomiehen päivät taisivat olla pari vuosikymmentä sitten – tämä päätellen nykivästä ajotavasta. Ovet olivat lukossa kun auto seisoi parkissa ja lukkoon ne menivät myös ajon ajaksi. Keskustelu sujui venäjän kielellä. Emme puhuneet politiikasta. Pyysin häntä viemään minut johonkin kahvilaan reisisataman lähelle. Ei siellä ole kuin ravintoloita, kuski vastasi. Minä sanoin, että vie sitten Viru-hotellille, sillä tiesin, että siellä on se suomalainen kohvik. Hän vei minut sinne ja otti hintaa kaksi kertaa sen minkä maksoin menomatkalla. Mutta kahvit sain hörpättyä ja tulipahan käytyä uuden kaupungin alueella. Vanhaa kaupunkia en tällä kertaa tervehtänyt, mutta luin matkailumainoslehdestä, että siellä on paljon olutravintoloita. Viru-hotellin liepeille oli noussut uusia, lasiseinäisiä, upeita liikerakennuksia. Kaupunki oli muuttunut parissa vuosikymmenessä niin paljon, että sitä olisi keskustan osalta hankala entiseksi tunnistaa. Reisisataman lähelle oli pystytetty tivoli. Tuo väliaikainen huvittelupaikka jäi muhimaan mieleeni.

Pääsin jossain vaiheessa takaisin Helsinkiin, harhailin vaaleassa yössä majapaikkaani ja nukuin sen minkä unta sain. 

Aamulla nousin suunnilleen auringon kanssa samoja aikoja, nappasin aamiaisen ja läksin Suomenlinnaan. Siellä oli puutteellinen opastus. En löytänyt paljon mitään nähtävää ja ihmettelen mitä ulkomaiset turistit sieltä mahtavat löytää. Vietin paikalla ainakin puoli tuntia.

Istuin toiset puoli tuntia Espan puistossa ja katselin muita matkailijoita. Kaikki ottivat kuvia Runebergin patsaasta. Varmaankin Runeberg-faneja?

Hotellissa ajelin partani kertakäyttökuokalla ja sain kaulaan monta vuotavaa haavaa. Vaahdoke sisälsi potaskaa ja myös maistui siltä. Sen poispeseminen osoittautui hankalaksi. Myöhästyin Porvooseen menevästä linja-autosta kun yritin tukkia verenvuotoja. Pääsin kuitenkin Porvooseen maisemareittiä Nikkilän kautta. Upeita ovat Kuninkaantien maisemat! Porvoon reissun kulttuurianti jäi siihen, että lausuin Saarijärven Paavoa Pernajassa ”ty förfrusen står vår grannes åker” ja serkun poika kertoi minulle Porvooseen perustetusta Taidetehtaasta. Ajoimme autolla alueen sivuitse ja menimme sitten syömään ja juomaan jokilaivalle. Paluumatkalla Helsingin suuntaan otin bussin ikkunasta heittolaukauksella kuvan Porvoon ranta-aitoista, vanhasta kansallismaisemastamme.

Koska jalkaani noussutta rakkoa lukuunottamatta olin erittäin tyytyväinen etelänmatkaani, kävin lähtöpäivän aamuna vielä jumalanpalveluksessa Johanneksen kirkossa. Osallistuin siten (alunperin) tietämättäni Suomen Raamattuopiston hengellisten syventymispäivien tapahtumaan. Ihan kiva. Sitten matkustin lentovempeleellä kotiin.

Miksi ihmeessä kerron tämän teille kaikille kahdelle lukijalleni? Johan te sen olette kuulleet minulta muutenkin. Pääasiassa tahdon tietysti retostella, kun pääsin kerrankin käymään jossakin. Lisäksi haluan tässä tuoda esiin näkemykseni maamme taloudellisesta ynnä muusta tilasta.

Jo jonkin aikaa on suomalaisesta yhteiskunnasta käytetty nimitystä palveluyhteiskunta. Nähdäkseni tällä tarkoitetaan sitä, että ihmiset työskentelevät palveluammateissa. Ihmiset eivät enää entiseen tapaan saa toimeentuloaan tavaroitten tuotannosta vaan usein aineettomien palvelujen tuotannosta. He myyvät sellaista mitä ilmankin voi ihminen elää. Taide ja viihde ovat kenttä, joka työllistää suoraan ja välillisesti yhä enemmän ihmisiä. Kesäisten matkojeni aikana minulle muodostui kuva (ehkäpä harhakuva?) siitä, että Suomeen on muodostumassa tivolitalous: väliaikaisten taidetehtaiden ja olutpanimoitten kirjoma uusi kansallismaisema, jossa tarkoituksena on myydä erilaisia viihdytyspalveluita. Siinä missä shoppailu on muuttunut monille ihmisille harrastukseksi, on erilaisten viihdykepalveluitten, kuten taidelaitosten tai panimoitten, harrastaminen tullut osaksi joittenkin ihmisten elämää. Kukaan ei oikeasti suuremmassa määrin tarvitse olutta sen paremmin kuin taidettakaan. Mutta jos olut ja taide tuovat rahaa, niitä myös tarjotaan maksukykyisille asiakkaille. Välillinen työllistävä vaikutus minun matkallani oli kieltämättä suurempi kuin oluen ja taiteen myynnistä koitunut tulopuoli niitä tarjoaville tahoille. Kansantalouden kannalta on kumminkin se ja sama maksanko minä enemmän matkasta ja hotellista vai siitä, että käyn toljottamassa taidetta ja juomassa olutta. Tärkeintä on, että talous pyörii ja tivolitalous pyörii niin kauan kuin rannekkeen ostajia riittää. Joitakin vuosia sitten ajattelin juustoja ja viinejä maistellessa, että kyllä ne ranskalaiset osaavat, kun ovat markkinoineet alkoholijuomansa ja juustonsa kalliiksi merkkituotteiksi. Suomalaisen tivolitalouden perusajatus on toisenlainen. Sen voi kiteyttää kansanomaisesti ruotsin kielellä ”många bäckar små”. Näin satakiloisena on tavallaan ihan herttaista saada olla joskus små. Isäni käytti kyseisestä sanonnasta vapaamuotoista käännöstä: ”rahat pois paikkakunnan köyhiltä”.