Veikko
Huovinen: Kylän koirat
julkaistu
vuonna 1962
142
sivua
Runojen
kissa
runoantologia,
jonka on toimittanut Satu Marttila
julkaistu
vuonna 1991
164
sivua
Veikko
Huovinen tarkkaili Sotkamon koiria kameran kanssa ja kirjoitti
näkemästään kirjan.
Huovisen
valokuvat ovat mustavalkoisia, mutta tekisi mieli sanoa, että ne
tuovat kirjaan väriä. Koiraharrastajana Huovisella on ollut
aiheesta selkeitä näkemyksiä, joita hän on
kirjassaan päässyt esittelemään. Paikoin
tarinointi on reipashenkisen yliampuvaa kuten lukija Huoviselta
odottaakin. Toisaalta kirjailija pysyttelee pääosin
dokumentäärisessä kerronnassa, mikä aika tavalla
rajoittaa hänen luovaa vapauttaan.
Kirja
on jaettu aiheen mukaan nimettyihin lukuihin ja luvussa
Uskollisuudesta, julkisten paikkojen koirista ja sen sellaisesta
Huovinen kirjoittaa siitä, miten monet sortuvat liioitteluun
kuvaillessaan koiran uskollisuutta. Tällaiset ihmiset tekevät
koirasta sankarin, jonka uskollisuus muuttuu älyttömyydeksi:
Tällaisesta
koirasta aivan uhoaa uskollisuutta, se säteilee sitä kuin
radioaktiivinen laskeutuma. Eikö tuo vanhoja sukkanauhoja tai
puoleksi poltettua tupakka-askiakin vahtisi uskollisena kuolemaansa
saakka, jos tilanne niin vaatisi.
Minä
puolestani haluan tässä kirjassa nähdä koiran
aivan tavallisena koirana uskollisena omalle koiruudelleen.
Nähdäkseni
juuri kuvailemallaan tavalla Huovinen kirjassaan koirien elämästä
kertoilee. Hän käytää monipuolista sanastoa ja
väkevänmakuista kieltä, mutta pitää kaiken
aikaa jalat maassa. Tämä on valitettavasti kirjan
kompastuskivi. Huovisen kirja ei nouse lentoon, se kertoo ankeasta
koiranelämästä kylänraitilla. Pakkanen ja
äykkäpäiset ihmiset rasittavat koiria, jotka saavat
tyytyä iloitsemaan ihmisten tunkiolle viskaamista jätteistä,
vaikka suurin osa koiranomistajista pitääkin huolta
koirastaan. Kirja jää hauskaksi puheenvuoroksi, joka saa
käyttövoimansa rennolla kielenkäytöllä
höystetystä dokumentinomaisesta kuvauksesta, mutta mitään
erityisempää naurunremakkaa se ei ilmoille nosta. Itse
asiassa tekee mieli lainata Huovista vielä ihan kirjan alusta:
Kun
syksyllä päästää koiran irti, ottaa se
hitonmoiset laukat ja häipyy takajalat edessä ja etujalat
takana ja päinvastoin etäisyyksiin.
Juuri
tältä minusta koirien elämä ihmisten seurassa
tuntuu. En käsitä miksi ne lainkaan palaavat takaisin.
Runojen
kissa on Satu Marttilan toimittama runoantologia, jossa on
kuvituksena Tuulikki Pietilän tussilaveerauksia. Suurin osa
runoista on suomalaisten runoniekkojen käsialaa, mutta mukana
ovat mm. Pablo Neruda ja faabelistat venäläinen I.A. Krylov
sekä ranskalainen La Fontaine. Mainitut herrat yltävätkin
runoillaan antologian hienoimpiin suorituksiin. Suomalaisten parhaita
runoja kirjassa ovat mielestäni Reino Helismaan ”Reissumies ja
kissa”, jotkut Immi Hellénin runot sekä eräät
kansanrunot. Myös Risto Rasan runoissa on aina oma kiehtova
tunnelmansa. Jossain vaiheessa aloin ihmetellä, miten viehätyin
selvästi eniten miesten kirjoittamista runoista, vaikka naisten
osuus kirjoittajista on ainakin yhtä suuri. Olisivatko kissat
sittenkin jotenkin miehisempiä eläimiä, vaikka niihin
yleensä liitetään naisellisia ominaisuuksia? Se ei
tuntunut erityisen todennäköiseltä. Sitten ajattelin,
että ehkä naiset, kuvatessaan naisellista kissaa, siirtävät
kissaan liiaksi sekä omia että vastenmielisten
naistuttaviensa ominaisuuksia ja siten kuva runon kissasta muodostuu
epämääräiseksi? Kun taas runoilevat miehet, jotka
näkevät kissassa notkean, kauniin ja naisellisen
viettelevän hahmon, voivat kuvata kissan melko selkeäpiirteisenä
olentona, joka loikoilee päivät lämpimässä
ja ylivertaisen nopeana petona nauttii halutessaan hiiriaterian kuin
lasillisen vettä.
Edelläkerrottu
on sinänsä jo aikamoinen syvyyspsykologinen löydös(?)
kissa-antologian mies/nais -rakenteesta. Sitäkin mieluisampana
yllätyksenä koin sen, että kaikkein miellyttävimmäksi
runoksi kirjassa osoittautui Unto Kupiaisen runo ”Kissanviikset”.
Se yhdistää muodon kauneuden, raukean filosofisen
tunnelatauksen ja vääjäämättömän
kuoleman läsnäolon. Liitän tähän lopuksi
runon kolmannen eli viimeisen säkeistön:
Päivä
painuu. Olemassaolon
lepotauko
ehtii. Hämärtää.
Kera
ihmisten taas päivä meni.
Vasta
nyt ma olen itsekseni.
Hiljaisuuteen
kaivan hiirenkolon.
Mietin
siinä, mitä miettinenkin.
Kolon
suulla – hyvin tiedän senkin –
kissanviikset
hiljaa väräjää.
Oikeastaan
tässä edellä tuli jo niin paljon asiaa, että
kykenen yhteenvedossa vain vesittämään kaikki luomani
otolliset viritykset. Voisin tietysti tässä todeta jotain
niin itsestäänselvää, että koira esitetään
kirjallisuudessa usein uskollisena hölmäkkeenä ja
kissa sulavaliikkeisenä saalistajana. Ketäpä se nyt
yllättää? Ei minulla tuohon edellä esittämääni
ole oikeastaan mitään lisättävää. Ai
niin, no, ehkä sentään sen verran, että minun oli
alunperin tarkoitus lukea nämä kirjat, mutta sitten karsin
ne pois kun tajusin, että luettavaa kertyi liikaa, mutta sitten
eivät oikein maistuneetkaan ne kirjat, jotka olin valinnut
luettavakseni ja sitten ajattelin, että perhana, minäpä
luenkin nämä kirjat, kun ovat varsin lyhyitä ja katsoo
sitten viitsiikö niitä muita enää lukeakaan.
Tosin joitakuita olen jo vähän aloitellut.
Olen lukenut Kylän koirat useammankin kerran, mutta nyt ei se tunnu olevan oikein tuoreessa muistissa. Huovisen nin sanotuissa lyhyissä erikoisissa on kyllä hyvinkin lennokkaita eläinjuttuja, etsipä käsiisi vaikkapa "Sielunvaellusta".
VastaaPoistaLyhyet erikoiset, pidetään mielessä. Koskaan ei voi tietää milloin Sielunvaellus alkaisi maistua.
Poista