Konrad Lorenz & Lehmän kohtaaminen

Luetut teokset:

Konrad Lorenz: Eläimet kertovat   Eläinten käyttäytyminen tiedemiehen tulkitsemana

Alkuteos Er redete mit dem Vieh, den Vögeln und den Fischen vuodelta 1949

Suomentanut Juhani Koskimies vuonna 1953 (225 sivua)

Lehmän kohtaaminen

Valio Oy:n julkaisu, jossa ihmiset kertovat kokemuksiaan lehmän kohtaamisesta

Ilmestynyt vuonna 1995 (59 sivua)

Itävaltalainen tohtori Konrad Lorenz (1903 – 1989) kertoo kirjassa Eläimet kertovat kansantajuisella tavalla monista hauskoista sattumuksista, jotka hän on eläinten parissa työskennellessään saanut kokea. Hän myös kertoo havainnoistaan eläinten käyttäytymisen tutkijana. Vuonna 1973 Lorenz sai ottaa vastaan Nobelin lääketieteen palkinnon yhdessä kahden muun tutkijan kanssa.

Lorenz kertoo ottaneensa monenlaisia eläimiä lemmikikseen kotitaloonsa. Hänen akvaarioissaan eleli kalojen lisäksi mm. vesipäästäisiä, joitten elämästä Lorenz kertoo suurella innostuksella ja kiinnostavasti. Erityisen tunnettu Lorenz oli naakkatutkijana. Naakoista kertova luku onkin kirjan pisin ja yksityiskohtaisin. Myös koirille on omistettu oma lukunsa, Lorenzin mukaan koirat polveutuvat pääosin kesyyntyneistä kultashakaaleista. Minusta tämä väite on niin kiva, että aion uskoa siihen kuin vuoreen vaikka mitä mitokondrio-dna:ta tutkittaisiin.

Valio Oy pyysi vuonna 1994 ihmisiä lähettämään kirjoituksia ja valokuvia aiheesta ”Kerro, kuinka kohtasit lehmän”. Saadun materiaalin pohjalta syntyi kirjanen tavallisten kansalaisten lehmään liittyvistä tositarinoista. Tarinoissa lehmä kuvataan yleensä lähes myyttisenä, lauhkeana ja lämpöisenä hahmona. Monet kertojat korostavat lehmän tehtävää maidon tuottajana, monet ovat saaneet lehmän seurasta lohtua ja jotkut jopa turvaa. On joukossa tosin niitäkin kertojia, jotka ovat pelästyneet metsästä ilmestyvää nautaeläintä.

Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on ollut rankka paikka, kirjoittajista moni myöntää kaipaavansa lehmiä. Lehmistä käytetään nimeä, aika tavallisia ovat Heluna ja Mansikki. Muistui mieleen, että Edith Södergranin lehmän nimi oli Punikki, joka kuuluu ennen vanhaan olleen tavallinen lehmän nimi. Myös Konrad Lorenz nimesi kasvattieläimiään. Tosin naakkayhteisön jäseniä oli sen verran paljon, että nimien alkuperänä toimivat lintujen jalkoihin kiinnitetyt värilliset renkaat, esim. Keltavihreä, Punakeltainen tai Vasenvihreä (sen jalan mukaan missä rengas oli). Vesipäästäisiä Lorenz ei nimennyt. Kun päästäiset sitten ruokintavirheen takia menehtyivät, Lorenzia harmitti tutkimustyön kuivuminen kasaan. Lehmänkasvattajille lehmistä luopuminen on selvästi ollut kova paikka. Erona maatalouden harjoittajiin on, että Lorenzin kotitaloon jäi jonkin eläinlajin hävittyäkin aikamoinen liuta elikoita – varsinkin naakkoja ullakolle.

Ennen kaikkea minua lukijana kuvannee se, että pidän lyhyistä kertomuksista, sen vuoksi varmaan lehmästä kertovat lyhyet tarinat viehättivät minua. Myös Lorenzin lyhyissä kuvauksissa asustavat hänen kirjansa todelliset helmet. Toisaalta naakkayhteisön sosiaaliset rakenteet, lintujen ääntelyn merkitys ja pitkät parisuhteet ovat tietysti nekin kiinnostavia.

Lehmistä kertovassa kirjassa parhaiten omien tuntojeni mukaisesti tätä eläinkunnan uljainta edustajaa kuvaa Raimo Suhonen, Uuraisten VPK:n palomies, joka kertoo suohon uponneen lehmän pelastustehtävästä ja päätyy seuraavanlaiseen filosofointiin:

Tuon elikon rauha ja yksinkertainen viisaus ovat omalla tavallaan vastaus kaikkiin mahdollisiin kysymyksiin olemassaolon tarkoituksesta ja maailmanjärjestyksestä. Näin on maailma tarkoitettu, lehmä ja ihminen yhdessä, molemmat tässä ajassa omaa tehtäväänsä yhteistyössä täyttämässä. Että jotain näin tasapainoista ja selvää voikin tänä päivänä olla olemassa. On tämä ihana maa.