Kirjan alusta löytyy Martti Leiwon
lyhyt katsaus kreikkalaiseen runouteen. Siinä mm. kerrotaan, että
Kreikan kirjallisuudessa on ollut 1800-luvulta lähtien käytössä
kaksi kirjakieltä. Toinen kirjakieli, katharevusa, on
pyrkinyt yhdistämään nykykreikkaa vanhempaan perinteeseen
(koine-kreikkaan), kun taas toinen, dimotiki,
on ollut lähempänä kansankieltä. Kaiken huipuksi kuulemma
katharevusaa ovat käyttäneet oikeistoa lähellä olevat runoilijat
ja dimotikia vasemmistolaiset. Nykyään tällainen jako on
häviämässä.
Antologiaan ei ole sisällytetty
Aleksandrian kreikkalaisen Konstantinos Kavafisin runoja, koska hänen
runouttaan on jo laajasti suomennettu. Joku muukin runoilija on
jätetty pois samasta syystä. Sen sijaan mukana on kaksi
kreikkalaista kirjallisuuden Nobel-palkittua, nimittäin Giorgos
Seferis (1963) ja Odisseas Elitis (1979). En voi sanoa erityisemmin
vaikuttuneeni heidän mukana olevista runoistaan. Seferisin runoissa
on varma ote, mutta en saa kiinni siitä mistä runoissa mahtaa olla
kysymys. Elitisin runosta Loistava puu sain lukijana
jonkinlaisen otteen, mutta välillä eksyin taas. Ehkä putosin
puusta? Antologia sisältää myös surrealistisia runoja, jotka luin
läpi kuin mäenlaskija. Valitettavasti näin kävi monen muunkin
runon kohdalla.
Erittäin monet antologian runot
käsittelevät tavalla tai toisella Kreikan katkeraa sisällissotaa
ja sotilasjuntan aikaa. Hienona osuutena kirjasta jää mieleeni
vasemmistolainen runoilija Giannis Ritsos (1909 - 1990), jonka
kokoelmasta Romiosini (”Kreikkalaisuus”, kirjoitettu
vuosina 1945 – 1947) on suomennettu 20 sivua. Ritsos kuvaa
taistelua, kuolevia ja kuolleita sekä heidän kanssaan eläviä,
sanalla sanoen kreikkalaista kärsimystä sotien keskellä. Hän
vuodattaa runollisia kuvia, joissa vertaukset sulautuvat
todellisuuteen ja näkyihin. Katkelma Romiosinista:
Vartiopaikkoihinsa
kivettyneinä he polttavat lantaa
ja
savustavat yön
tähyillen
myrskyiselle merelle minne
kuun
särkynyt masto upposi.
Leipä
on loppunut, ammukset ovat loppuneet,
nyt
he lataavat tykkinsä sydämellään.
(suomennos
Marja Suominen)
Ritsosin runous toi mieleeni perulaisen
César Vallejon runot Espanjan sisällissodasta. Joittenkin
antologian runoilijoitten teksteissä muuten kurkotetaan latinalaisen
Amerikan suuntaan.
Myös Välimeri ilmastoineen,
granaattiomenoineen ja sitruunankukkineen on esillä runoissa.
Tietenkin kreikkalaiset runoilijat ammentavat helleenisestä
perinteestä, joka syleilee sekin laajasti Välimeren aluetta.
Katerina Angelaki-Rooke (s. 1939) kuvaa runossaan Ifigeneia ei
suostu kreikkalaisesta antiikin mytologiasta tuttua kohtausta
sotaan lähtijöitten vaatimasta ihmisuhrista, joksi nuori
Ifigeneia-neitonen tarvittaisiin. Antologian viimeisenä mutta ei
vähäisimpänä esitellään Giannis Ifantis (s. 1949). Hänen
runoudessaan tärkeällä sijalla on uskonnollinen ja mystinen
kuvasto, esitellyissä runoissa käytetään rakennuspalikoina
Raamatun ja antiikin hahmoja sekä tähtiä. Katkelmaan hänen
runostaan Minä tulen onkin hyvä lopettaa tämä selonteko:
Tulen
muurahaisten mustalta linnunradalta
joka
kuljettaa kuollutta perhosta
kuin
enkelin purjevenettä,
kuin
pudonnutta Ikarosta.
Tulen
Kreikasta joka Peloponnesos kätenään
kylvää
saaria ympärilleen
ettei
se olisi meressä yksin.
(Kokoelmasta
Thessaloniki, vuodelta 1994, suomennos Reija Tanninen)
Tutustuin antologiaan kymmenisen
päivää. Kirjassa on 219 sivua.
Kiinnostava teksti tämä. Samaistuin myös tunnelmiin surrealististen runojen kohdalla, vaikka en osaisi niitä noin hyvin sanoiksi pukea :)
VastaaPoistaJos tuo oli hyvin sanoiksi puettu, niin näkisinpä after ski -asuni...
Poista