Teemakanavan elokuvafestivaali 2013

Televisiossa Yle Teema -kanavalla vietätettiin elokuvafestivaalia 20. – 24. marraskuuta 2013. Katselijoille oli tarjolla paljon elokuvia.

Ensimmäiseksi elokuvaksi oli valittu taiteellinen miksaus Lontoota käsittelevästä dokumentaarisesta aineistosta. Elokuvan tekijä oli Julien Temple, teko tapahtui vuonna 2012. Templen elokuva on saanut nimekseen London – The Modern Babylon, suomeksi Lontoo – uusi Babylon. Omat muistikuvani Lontoosta liittyvät Englannin liigan jalkapallo-otteluihin, joissa pitkälle 1970-luvun lopulle pelaajat olivat pelkästään Brittein saarilta ja harvoja poikkeuksia lukuunottamatta valkoihoisia. Kuten elokuvassa todetaan, Lontoo on nykyään maailmankaupunki, metropoli, kansojen ja kulttuurien poriseva kattila. Mutta Lontoo ei ole ollut sitä kauan, eikä muutos ole sujunut ongelmitta, mikä elokuvassa myöskin nousee esiin. Lopussa tämän hetken pahimmaksi epäkohdaksi nousee taloudellinen eriarvoisuus. Ajoittain kaoottinen nuorisomusiikki rytmittää elokuvaa.

Slavoj Žižek puhuu elokuvassaan The Pervert's Guide to Ideology kaikenlaista hitaasti minulle aukenevaa ja esittää sanottavansa tueksi näytteitä hienoista elokuvista. Koska Žižekin puhevuoksi on minun vastaanottorytmilleni ylivoimaista, vaikuttaa mies ”lörpöttelevältä touhottajalta”, toiseudelta, jonka seurassa alan tarkkailla kelloa ja miettiä onko nenäsuihketta kotona varmasti riittävästi.

Tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin ohjaama film muet Jeanne d'Arcin kuolemantuomiosta (La Passion de Jeanne d’Arc, vuodelta 1928) esitettiin hienolla, elokuvaa varten vuosikymmeniä myöhemmin sävelletyllä musiikilla varustettuna. Nämä jälkikäteen lisätyt musiikit tekevät oikeastaan elokuvasta uuden taideteoksen, mutta mitäs tuosta. Hienoa näyttelyä, hitaita lähikuvia, joitten onnistumisessa näyttelijän eläytyminen on ollut tärkeää. Koskettava kuvaus. Se, ettei näyttelijöitten puhe kuulu, leikkaa pois paljon itsestäänselvää sananvaihtoa, joka kuulustelukohtauksissa on väliin kiihkeääkin. Näin katsoja voi keskittyä kuviin. Jeannelta lipataan hiukset minimiin. Parturi käyttää nykyaikaisia parturinsaksia, vaikka kaikki muut tykötarpeet ovat ylenpalttisen vanhanaikaiset.

Tanskalaisen Lars von Trierin elokuvia näytettiin joku aika sitten teemalla useampia. Tykkäsin niistä ainakin elokuvasta Koko homman pomo (Direktøren for det hele, vuodelta 2006), joka on synkähkö komedia eräästä työyhteisöstä. Toivoisin von Trieriltä jatkoa sen elokuvan hengessä. Hän vaikuttaa mieltävän itsensä draamojen ohjaajaksi, vaikka toisenlainenkin tyylilaji voisi tulla kyseeseen. Teeman festivaali esitti elokuvan Melancholia (vuodelta 2011). Elokuva sisältää jonkin verran klassillista musiikkia ja taiteellisia kuvia. Vastaavaa erikoista hidastetun, liikkuvan kuvan ja musiikin yhdistävää kauneutta oli esillä jo ohjaajan edellisessä elokuvassa Antichrist (vuodelta 2009). Melankolian päähenkilö on mainosalan ammattilainen, onko mainosalasta kertominen ohjaajalta jonkinlaista itseironiaa? Hidastetuista, nautiskelevista otoksista kun voi tulla mieleen mainoselokuva, olkoonkin, että aiheet eivät ole mainoksille ihan niitä tyypillisimpiä. Naispääosan vetäisevä Kirsten Dunst lepää lumpeitten seassa kuin Ophelia.

Rooma, avoin kaupunki on italialainen elokuva, joka kertoo saksalaisten vallanpidon loppuvaiheista Rooman kaupungissa. Tallensin tämä elokuvan digiboxille, mutta liekö jokin säähäiriö pilannut koko alkupuoliskon, niin että se jäi nyt sitten katselematta.

Silmät ilman kasvoja (Les yeux sans visage) on ranskalainen elokuva vuodelta 1959. Se esitettiin luultavasti johdantona seuraavalle elokuvalle. Silmät ilman kasvoja on minusta alle keskitasoa oleva elokuva. Tarinan uskottavuus on perin vähäinen. Elokuvaa ei ollut ennen esitetty Suomen televisiossa. En olisi tykännyt huonoa, vaikkei olisi esitetty nytkään.

Espanjalaisen Pedro Almodóvarin vuoden 2011 elokuva Iho jossa elän (La piel que habito) ammentaa säädyllisessä määrin edellä esitetyn ranskalaiselokuvan aihepiiristä ja sen käsittelystä. Almodóvar on kuitenkin luonut aiheesta huiman taideteoksen, joka nipistää miettimisaluettani orvaskettä myöten. ”Me olemme kasvomme”, julistetaan elokuvan aluksi ja tätä tukevia ja torjuvia väitteitä nousee tarinan myötä esiin. Onko ihminen ulkoinen olemuksensa, sisimpänsä vai kenties markkina-arvonsa, kuten itse ajattelin elokuvaa katsellessani? Ellei elokuvan alkupuoli kykene vakuuttamaan nirsoa katselijaa, kehotan silti katselemaan loppuun saakka. Se kannattaa.

Ensimmäinen lauantain elokuvista oli vuonna 1955 valmistunut Rififi (Du Rififi chez les hommes). Se kertoo tarinan murtovarkaista. Parasta elokuvassa onkin murtovarkaiden toiminnan aidontuntuinen kuvaus. Ihan ok.

Jatkona edelliseen nähtiin toinen murtovarkaustapaus. Punainen ympyrä (Le cercle rouge) on sekin ranskalainen elokuva, valmistumisvuosi 1970. Tarinalla on paljon yhteisiä piirteitä Rififin kanssa, myös tässä murtovarkauden toteutus on mielenkiintoinen jakso. Muuten elokuva on pitkänlainen. Puoli tuntia lyhyempänä se voisi olla toimivampi.

Lauantai-iltana esitettiin kolme elokuvaa, joista jätin viimeisen katselematta. En muistaakseni ole jaksanut katsella yhtään John le Carrén romaaniin perustuvaa elokuvaa loppuun saakka, joten en viitsinyt rikkoa perinnettä. Sitä paitsi halusin nousta aamulla virkeänä tuomiosunnuntain jumalanpalvelukseen.

Viimeinen festivaalipäivä alkoi animaatiolla Illusionisti. Se on kauniisti piirretty elokuva vuodelta 2010 koomikko Jacques Tatin aiheen mukaan. Elokuvassa kerrotaan noin varttitunnin pituinen tarina reilussa tunnisssa.

Festivaaliväsymys alkoi iskeä päälle. Vaikka Joseph L. Mankiewitzin ohjaama elokuva Kaikki Eevasta (All About Eve), vuodelta 1950, on omassa sarjassaan ihan hieno, painoin ohjelmatietonäppäintä useita kertoja nähdäkseni kauanko vielä on jutunjuurta jäljellä. Ihan jäntevä tarina himoitusta näyttelijäntyöstä kamppailevista henkilöistä. Tämän tasoista kauniitten ja rohkeitten hahmojen taistelua on sittemmin esitetty saippuasarjoissa tuhka tiheään. Omana aikanaan varmaankin jotakin ja ehkä vielä nykyäänkin virkeämpänä katseltaessa. Toisaalta Anne Baxterin elokuvan Evenä lausuma ajatus siitä, miten näyttelijät joutuvat tekemään työtä kovemmin kuin ketkään muut, herättää pientä vastarintaa. Eivät näyttelijät kumminkaan työssään ihan päivittäin usempia pyllyjä pyyhkiele suurella vastuulla ja pienellä palkalla.

Amerikkalaisen Sofia Coppolan elokuva Somewhere, vuodelta 2010, osoittautui yllättäen varsin miellyttäväksi elämykseksi. Katsahdin kelloa vain pari kertaa alkuvaiheissa. Jostain merkillisestä syystä jaksoin seurata aika merkityksettömän tuntuisen eleskelyn kuvausta. Tosin omassa elämässäni ei varmasti tapahtumia ole tuotakaan määrää muutaman vuoden aikana. Saattaa olla, että jaksamistani edesauttoi tieto siitä, etten aikonut katsella enempää elokuvia sinä iltana vaan tallensin loput huomiseksi. Kirjojen suhteenkin käy usein niin, että keskivaiheilla tulee pitkä, tahmova osa, jonka ylitse ei meinaa millään jaksaa selviytyä. Loppu kuitenkin sujuu nopeasti, kun tietää, että sitten sekin kirja on handlattu.

Nykypäivän maailmassa ohjaajan sukupuolella ei ole niin väliä, kunhan työ noin muuten kelpaa. Niinpä tämä elokuva olikin festivaalin ainoa naisohjaajan elokuva.

Terrence Malickin vuonna 2011 valmistunut ohjaus Elämän puu (The Tree of Life) kertoo tarinan lapsen menetyksestä sekä vaateliaan isän vannehtivasta kasvatuksesta. Elokuva sisältää erittäin runollista elokuvakerrontaa. Pitkissä jaksoissa käytetään aiheeltaan tähtitieteellistä, maantieteellistä ja biologista kuvamateriaalia musiikin säestyksellä. Kulloinenkin kertojanääni on toteutettu supattelutekniikalla. Pääosin kerronta on kuitenkin perinteistä. Loppukuvana silta ja vielä sen jälkeen vaikeasti hahmotettava hologrammimainen kuva, jota näytetään elokuvassa aiemmin, kun puhutaan Jumalasta. Elokuva sopi hyvin tuomiosunnuntain teemaan. Minä tosin katselin sen vasta maanantaina.

Espanjalainen Luis Buñuel sai festivaalin viimeisen sanan elokuvallaan Kulta-aika (L'age d'or) vuodelta 1930. Alkutekstien mukaan kyseessä on film sonore et parlante. Sen minä elokuvasta tajusin. Lisäksi sanottiin, että skorpioni on hämähäkkieläin. Onko kyseessä kertomus psyykkisen trauman vaikeuttamasta rakkaudesta? Pääsikö wagneriaanista ensiviulua vinguttanut pappismies rakastavaisten väliin? Nämä ja monet muut vastaamattomiksi jäävät kysymykset luovat sen vaikutelman, että Buñuel on edelleen ajan hermolla, mutta minä en. Raivoisasti taistelevia kapinallisiakin näytti festivaaliväsymys painostavan.

Elokuvan loputtua teemakanavalta todettiin: ”Nyt se on ohi! Kiitos teille katsojille!” Lähetän samat sanat elokuvafestivaalin järjestäjien suuntaan. Hienoja elokuvia! Kiitos! Elokuvat oli selvästikin harkiten valittu, niistä löytyi kivoja rinkkakahvoja toisiinsa.