Esko Heikkinen: Afroditen pojat

Vuonna 1941 syntynyt Esko Heikkinen on kirjoittanut useamman kirjan, joissa kuvaillaan suomalaisten YK:n rauhanturvaajien tehtäviä kohdemaissa. Vuonna 2009 julkaistu romaani Afroditen pojat kertoo rauhanturvatehtävistä Kyproksella vuosina 1967 – 1969.

Afroditen pojat lähtee liikkeelle niistä maisemista, joissa Lawrence Durrell aikoinaan Kyproksella asusteli, Bellapaisin luostarilta ja idyllisestä kylästä luostarin ympärillä. Lyhyen, nykypäiviin sijoittuvan johdannon jälkeen tapahtumat siirtyvät kuitenkin sinne, mistä kaikki alkoi: Niinisalon koulutuskeskuksesta nuori YK-kapteeni Perttu Pellavasvaara lähtee uuden suomalaisryhmän kanssa Kyprokselle joulukuussa 1967. Pete toimii suomalaisen pataljoonan parissa, mutta hänen varsinainen tehtävänsä sijoittuu kansainväliseen esikuntaan, jossa hän toimii lehdistö- ja tiedotusupseerina, virkakielenä englanti. Romaanin henkilöt ovat pääosin esikunnan väkeä, upseereita, sihteereitä ja paikallisia avustavia toimihenkilöitä.

Heikkisen romaani on kuvaus siitä hypystä tuntemattomaan, joka nuorta suomalaismiestä kohtaa YK-tehtävissä. Mikään agenttiseikkailu tai vauhdikas ajanvieteromaani ei ole kyseessä, pikemminkin kirjassa muistellaan sattuneita ja tapahtuneita fiktion keinoin, mutta kovin todentuntuisesti. Romaanimuoto sallii käsitellä kipeitä ja arkaluontoisia aiheita muistelmateosta vapaammin. Heikkinen välttää ylilyönnit, tapahtumat noudattelevat samoja jotoksia kuin elämäkin, enempiä hötkyilemättä.

Heikkinen käy romaanissaan läpi Kyproksen lähihistoriaa ja sitä miten poliittinen tilanne kuvattuna ajanjaksona kehittyi niin saarella kuin maailmalla maailmalla muutoinkin. Kyproksen itsenäistyttyä vuonna 1960 ja englantilaisten sotilaitten poistuttua, alkoivat saarella kreikkalaisen ja turkkilaisen väestönosan välit kiristyä siinä määrin, että lopulta paikalle oli kutsuttava YK:n joukkoja turvaamaan rauhantilaa. Kreikkalaisten toivoma enosis, liittyminen Kreikkaan, sai vastaansa turkkilaisten toivoman taksimin, Kyproksen jakamisen kreikkalaiseen ja turkkilaiseen osaan. Vuonna 1963 osapuolet erotettiin demarkaatiolinjalla, ns. vihreä linja sai kuulemma nimensä vihreästä tussikynästä, jolla englantilainen upseeri oli linjan karttaan piirtänyt. Heikkisen romaanin mukaan jo vuonna 1968 on saarella arveltu, että jako tulee jonain päivänä pysyväksi ja että kreikkalaisten on muutettava turkkilaisten alueelta ja turkkilaisten kreikkalaisten alueelta.

Suomalaisille rauhanturvaajille YK-pesti on ollut tuottoisa. Muutaman kerran kirjassa laskeskellaan, että reissun tuloilla maisterismies pääsee opintolainoistaan. YK maksoi palkan koti-Suomeen, Kyprokselle miehet saivat vain päivärahat, jotka riittivät saarella elelyyn. Nykykäytännöstä en tiedä. Nikosian ravintolayrittäjät lienevät myös päässeet päivärahoihin käsiksi myyntituottojen kautta.

Kirjassa on 224 sivua ja sen lueskeluun kului minulta muutama päivä. Tämän kirjan myötä olen käsitellyt Kypros-kirjallisuuden tällä erää. Neljä kirjaa aiheesta on ihan hieno homma. Vaikutuksesta mainittakoon, että jouluksi ostan Commander-viiniä, jota Katkerissa sitruunoissakin muutaman kerran nautittiin.