Pafoksen mosaiikit – Kyproksen nykyrunouden antologia

Vuonna 2005 ilmestyneen, Jussi Korhosen toimittaman ja suomentaman antologian Pafoksen mosaiikit myötä lukija saa muodostettua kuvan Kyproksen 1900-luvun loppupuoliskon runoudesta. Mukana on 23 runoilijaa, joukossa kaksi turkinkielistä, tosin kaikki runot kreikasta suomennettuina.

Kirjan alusta löytyy sekä Kyproksen suurlähettilään Loria Markidesin tervehdys että Jussi Korhosen kirjoitus Kyproksen runoudesta ja antologian syntymisestä. Korhosen kirjoitus sisältää myös lyhyen katsauksen Kyproksen historiaan. Korhonen kertoo, että turkkilaisia on asunut Kyproksella enemmälti 1500-luvulta lähtien, jolloin osmannit valloittivat saaren. Vuonna 1920 Turkki möi Kyproksen Englannille, jonka siirtomaaisännyys loppui vapaustaisteluun ja Kyproksen itsenäistymiseen vuonna 1960. Vuonna 1974 Turkki valloitti Kyproksen pohjoisosan eli 40 % saaren pinta-alasta. Alue on edelleen Turkin miehittämä. Niin runoantologiasta kuin onkin kysymys, heijastuvat historian tapahtumat mukaan valikoiduista runoista. Jopa runoilijoitten henkilötiedoista käy selville, että heistä kuusi on syntynyt Famagustan kaupungissa tai sen läheisyydessä, nykyään turkkilaisella alueella.

Sodat ja kotimaan jako ovat raskaita asioita. Turkinkielinen runoilija Nesie Yasin pohtii nuoruudenrunossaan kumpaako puolta isänmaastaan hänen tulisi rakastaa. Kiriákos Haralambídis myöntää tapahtuneen, mutta se ei tarkoita, etteikö se jäisi häntä vaivaamaan:

Tämä tarkoittaa, Kiriakos, sanoi runoilijalle

ihminen joka tuli hänen pihalleen,

että me emme palaa koskaan kyläämme.

Niin, se on surullista, mutta parempi tietää se

kuin elätellä pimeässä toivoa jostakin muusta.

(Kiriákos Haralambídis, katkelma runosta ”Ardana”)

Kotimaa on yhdyssana, jossa paino on sanalla ”koti”. Tämä paino ja sodassa kaatuneet ystävät leimaavat niin vahvasti antologiaa, että se saa muut aiheet tuntumaan vähäpätöisemmiltä. Nykyaikaisen keskeislyriikan kaihtajalle antologian runojen aiheitten yhtenäisyys ja samanhenkisyys – itse asiassa ylipäätään se, että aihe on tunnistettavissa – on toisaalta huojentavaakin. Aika monesta runosta ymmärtää, mistä on kysymys.

Muita aiheita ovat tietenkin runot itse, rakkaus ja elämän tarkoitus. Suomentajan hauskasti tajunnanvirtarunoudeksi luonnehtimasta Jórgos Kalozóisin tuotannosta on mukana kolme runoa, jotka kertovat Tasos Isaakista. Nämä runot ovat minun mielestäni antologian parhainta antia, erityisesti viehätyin runosta Tasos Isaakin omalaatuinen maailma. Runossa Tasos Isaak kertoo olevansa puutarhuri, joskin runokuvat vaeltavat kuin taidenäyttelyssä ihmeellisten näyttelykuvien keskellä. Runo tuntuu pysähtyvän keskelle peltoa, eteiseen, odottamaan, että jostakin avataan verho ja sanotaan ”käykää peremmälle olkaa hyvät”.

Theoklís Kujális keskustelee runossaan toisen vanhemman herran kanssa siitä, mistä nyt mieshenkilöt keskustelevat yökävelyllä Nikosian esikaupungin teollisuusalueella eli sielunvaelluksesta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Ohi kävelee nuori nainen, joka täyttää miesten keuhkot tuoksullaan, mutta irvistää heille kauneutensa korkeuksista. Elli Peonídu katselee antologian nimirunossa miten vaalea matkailija rukoilee muinaisten ruukunpalojen edessä. Kyproksella on pitkä historia, jonka edessä seisahtuminen vaikkapa runoja lukemalla ei ole lainkaan pahitteeksi.

Kirjassa on 174 sivua ja seisahduin lukemaan sitä pariksi päiväksi.