Adonis: Tomun taikuri

Syyriassa syntynyt, Libanonissa ja Ranskassa asustellut Adonis eli Alí Ahmad Sa'íd (s. 1930) mainitaan modernin arabirunouden merkittävimmäksi kirjoittajaksi. Miksi minä hänen tekstejään sitten luen? Hyvä kysymys vaikka itse sanonkin. Ehkä tärkein syy on joulunseutuun esitetty dokumentti, jossa Adonis keskustelee elämästä yleensä sekä omasta elämästään ja runoudestaan tyttärensä Nínárin kanssa. Dokumentti esitettiin hiljattain uusintana ja sen voinee katsella Yle Areenasta.

Kirjan Tomun taikuri runot on valikoinut ja suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Runot esitellään alkuperäiskokoelmittain järjesteltyinä, aikajärjestyksessä. Kokoelmat ovat ilmestyneet vuosina 1961 – 1979. Kirjan alusta löytyy suomentajan esipuhe, joka kertoo runoilijan elämästä sekä hänen runoudestaan. Taiteilijanimi Adonis viittaa muinaiseen kreikkalaiseen jumalaan, joka surmattiin, mutta nousi kuolleista. Hämeen-Anttila huomauttaa, että nimi Adonis on samaa alkuperää kuin Raamatun Herraa tarkoittava nimitys Adonai. Koska Adonis-jumalaa on alunperin palvottu nykyään Syyriaan kuuluvalla alueella toisella nimellä, muodostuu runoilijan taiteilijanimestä kiintoisia siltoja itäisen Välimeren alueen kansojen välillä.

Kuolema ja uudestisyntyminen ovat erottamattomasti osa Adoniksen runoja kirjan magneettiseen puoliväliin saakka. Siihen asti Adoniksen runous on huutavan ääni korvessa arabialaisen runouden uudistamiseksi. Hän runonsa kuuluttavat pesäeroa vanhaan perinteeseen, sanojen on kuoltava ja noustava uudelleen maasta, johon ne lankeavat.

Puolenvälin jälkeen runojen aihepiiri monipuolistuu, rakkaudestakin on puhetta. Oma osionsa on Adoniksen Amerikanmatkan myötä syntynyt runoelma Hauta New Yorkille. Runoelmassa kuulemma viitataan Walt Whitmanin runoihin. Koska en kyseisiä runoja tunne, viittaukset jäävät minulle avautumatta. Runoelmassa nousee kuitenkin esiin idän ja lännen erilaisuus sekä ne paikat ja ihmiset, joita Adonis Amerikoissa kohtaa. Voimakkaista kielikuvistaan huolimatta Adonis vaikuttaa ennen kaikkea rakentavan siltaa Atlantintakaisiin kanssakulkijoihin. Sattuneesta syystä tämä pieni tunnelmapala viihdytti minua eniten:

Rouva Brewing, kreikkalainen New Yorkissa. Hänen

talonsa on sivu itäisen Välimeren kirjassa. Mirène,

Ni'matalláh, Yves Bonnefoy... Ja minä, kuin eksyksissä,

puhun asioita, joita ei sanota. Kairo oli siroteltu meidän

keskuuteemme ruusuina, jotka eivät tunne aikaa,

Aleksandria sekoittui Kavafiksen ja Seferiksen ääneen.

”Tämä on bysanttilainen ikoni”, rouva Brewing sanoi,

ja aika tarttui hänen huulilleen punaisena tuoksuna.

Hetki oli kaareva ja lumi lepäili nojautuen. (Keskiyöllä 6.

huhtikuuta 1971)

Valitsemani näyte ei kuvaa Adoniksen runojen yleistä ilmettä kovin hyvin. Tekstini alussa mainitussa dokumentissa Adonis lausuu joitakin runojaan, joten loppusoinnut voi helposti kuulla. Hämeen-Anttila ei ole niitä pyrkinyt suomennoksiin sisällyttämään. Se on harmi, sillä minun mielestäni riimitelty runo on konstruoitu soittorasian tapaan, osa sen viehätyksestä katoaa, mikäli päästään tarkastelemaan vain runon ajatusta. Adoniksen runous on vaativaa luettavaa sisällöllisesti. Hän haluaa arabialaisen runouden perinteisen ilmaisun menevän mailleen, jotta sen tomusta voi nousta uusi, elinvoimainen kasvu.

Kirjassa on reilut parisataa sivua ja lukeminen eteni tosi hitaasti, mutta nyt se on luettu.