Henry Miller: Marussin kolossi

Amerikkalainen kirjailija Henry Miller (1891 – 1980) vietti 1930-luvun Pariisissa. Alkupuolella vuotta 1939 hän päätti pitää lomaa kirjailijanelämästään ja matkusti Kreikkaan. Kreikassa, Korfun saarella majaili hänen kirjailijaystävänsä Lawrence Durrell vaimoineen. Durrellin kutsumana Miller aloitti matkan, joka havahdutti hänet katselemaan maailmaa uudella tavalla. Matkastaan Kreikkaan ja uuteen maailmankuvaansa Miller kirjoitti matkakertomuksen nimeltä The Colossus of Maroussi. Kirja julkaistiin vuonna 1941. Vuonna 1962 siitä julkaistiin Pentti Saarikosken laatima suomennos nimellä Marussin kolossi.

Marussi kolossi on paikoin ivallisen humoristinen, paikoin syvällisen pohdiskeleva, paikoin nyreän torjuva, paikoin avoimen ylistävä. Se ei sisällä informatiivisen toteavaa kuvausta Kreikasta, kirja on tekijänsä subjektiivinen näkemys kokemastaan, niistä tuntemuksista ja ajatuksista, joita vierailu antiikin alttareilla oli nostanut esiin. Miller tutustui mielenkiintoisiin ihmisiin, tuttavapiiriin lukeutui (vuonna 1963 Nobel-palkittu) runoilija George Seferis, jonka runoutta hän kirjassaan vuolaasti ylistää. (Pätkän tätä Millerin tekstiä lukee Pentti Saaritsa Ylen Elävän arkiston Seferistä käsittelevän, vuoden 1963 radio-ohjelman alussa.) Millerin kuvaus on paikoin hyvinkin runollisesti pulppuavaa. Vieläkin pulppuavampaa on kuvauksesta päätellen ollut kirjan ”nimihenkilön” puhe. Miller tutustutettiin armoitettuun kertojalahjakkuuteen nimeltä Katsimbalis. Hänen rönsyilevä, värikäs tarinaniskentänsä teki Milleriin suuren vaikutuksen.

Miller asui hotellissa Ateenassa, vieraili kahdesti Korfulla, kahdesti Peloponnesoksella, matkusti Kreetalle sekä käväisi Delfoissa. Kaikilla näillä paikoilla oli vaikutuksensa Milleriin. Korfu tuntui edustavan hänelle irtautumista kirjailijanelämästä, keskittymistä yksin olemiseen, lepoon, laiskotteluun. Hän ei kertomansa mukaan lukenut lainkaan sanomalehtiä Kreikassa oleskellessaan, vaikka maailmansota selvästikin oli syttymässä ja syttyi. Oleskelu Korfulla tuntui tyhjentävän hänet entisestä, niin että hän oli avoin uusille ajatuksille.

Peloponnesoksen niemimaalla Miller koki jotain sisäisesti dramaattista. Muinaisten kaupunkien rauniot: Epidauros, Mykene, Tiryns saivat hänet uskomaan, että antiikin jumalat todella astelivat maan päällä. Ajatus selkiytyy kirjan mittaan ja vaikuttaa johtavan ihmiskäsitykseen, jonka mukaan nykyihminen on harhautunut ajattelemaan liian monimutkaisesti ja tieteellisesti. Miller rikkoi oman sivistyneen minäkuvansa. Kirjan lopulla hän sanoo kokeneensa Agamemnonin haudalla jälleensyntymän.

Kreikka on jumalien koti; he ovat ehkä kuolleet mutta heidän läsnäolonsa tuntee yhä. Jumalat olivat ihmisen kokoisia: heidät oli luotu ihmisen hengestä.

– –

Jos ihmiset lakkaavat uskomasta että heistä eräänä päivänä tulee jumalia niin heistä varmasti tulee matoja.

Kreetan matkalla Miller sairastui. Hän sai turistiripulin. Hupailevat kuvaukset keskusteluista paikallisten henkilöitten kanssa viittaavat myös paikoin melko hillittömään puheripuliin.

Kreetalla Miller kävi rauniokaupungeissa: Knossoksessa, Gortinassa ja Faistoksessa. Knossoksessa Miller istui valtaistuimella ja ajatteli Etelä-Amerikan tuhoutuneita kulttuureja. Gortinassa hän luki laintauluja, kertomusta laeista, joita kukaan ei enää tottele. Faistoksessa hän koki taas voimakkaan tunne-elämyksen tuntiessaan olevansa korkealla kukkulalla lähellä taivasta, mutta niin kaukana siitä mitä on tuolla puolen. Lopulta Miller pakeni saarelta tavattuaan paikallisen prefektin, jonka sotilaallinen tarmokkuus pelästytti häntä.

Olin varmaankin juuri oikean ikäinen lukemaan tämän kirjan, siksi vahvasti Millerin tuntemukset ja muu oireilu viittaavat keski-iän kriisiin, kuten varmaan tämä bloginikin. Miller kertoo paikallisen väen nimittäneen häntä ”vanhaksi mieheksi”. Kreikan vierailunsa aikaan Miller oli 47-vuotias. Matkalla Delfoihin hän puhkesi äkkiä kyynelehtimään nähdessään kauniin, kirkkaassa valossa kylpevän tasangon.

Uni ja todellisuus synkronisoituivat pelottavalla tavalla, nuo kaksi maailmaa sulautuivat yhteen puhtaan valon maljassa ja me matkustajat riipuimme niinkuin tuntui maallisen elämän yläpuolella. Kaikki ajatukset päämäärästä menettivät merkityksensä; me riensimme pehmeästi yli aaltoilevan maan, olimme matkalla kohti puhtaan aistimuksen tyhjyyttä, ja eksyttävä uni oli äkkiä muuttunut eläväksi ja sietämättömän todelliseksi.

Surrealismin tunnelma lisääntyi, kun Delfoissa Miller innostui hulluttelemaan rotkon reunaa kulkevalla polulla, liukastui ja hänen matkakumppaninsa Katsimbalis pelasti hänet luisumasta rotkoon. Ateenan vierailun loppuvaiheessa Miller vieraili armenialaisen ennustajan luona, joka kertoi, että Miller ei koskaan kuolisi. Henry Miller palasi Yhdysvaltoihin vuoden 1940 alussa.

Kirjassa on 284 sivua ja luin sitä viitisen päivää.