Esa Anttala: Hopeaa rajan takaa

Esa Anttala (1917 – 1977) kirjoitti useita romaaneja kaukopartioretkiä tehneistä sotilastiedustelijoista. Esa Anttala on kirjailijan taiteilijanimi. Luin hänen romaaninsa Hopeaa rajan takaa. Romaani ilmestyi vuonna 1961.

Hopeaa rajan takaa on tarina kannakselaismiehistä, kahdesta talvisodan soturista, joitten kotiseutu Uudellakirkolla on jäänyt rajan taakse. Masennuksen ja alakulon vallassa nämä reipashenkiset, hyväkuntoiset nuoret miehet partioivat uuden rajan tuntumassa ennen kuin heidät kotiutetaan. Toinen miehistä, Wist, kertoo hopeaseppäisänsä haudanneen ennen evakkoon lähtöään kodin lattian alle ison määrän hopeaa, jota ei ole voinut mukana kuljettaa. Wist on suunnitellut käyvänsä hakemassa hopeat pois ja pyytää kirjan minä-kertojaa mukaansa. Ajatus tuo molempien mieleen jotain lohtua, menetetyn kotiseudun jälleennäkeminen tuntuisi aikamoiselta aarteelta sekin.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat siis välirauhan aikaan, vuosiin 1940 ja 1941. Ajankohta tuo tapahtumiin tiettyä ilkikurisuutta, sillä jatkosodan aikanahan suomalaiset valloittivat luovutetut alueet takaisin. Kirjan loppuvaiheessa korostuvat Neuvostoliiton joukkojen siirrot rajan tuntumaan, mikä jo ennakoi uuden sodan puhkeamista. Kuvaukset rajan takaisesta elämästä ovat yllättävän ohuita, odotin niiltä joitakin meheviä yksityiskohtia. Toisaalta kyseessä on seikkailuromaani, jossa ei ehtimiseen maisemia tuijotella. Seuraavaksi kuitenkin esimerkki edellisen sodan jättämistä jäljistä:

Suomalaisten taisteluhaudat oli ammuttu aivan umpeen. Pesäkkeistä ja korsuista ei ollut jäljellä muuta kuin jokin hirrenpätkä, joka pisti esiin syvän kranaattikuopan sivulta. Tämä oli kuuluisaa ”Mannerheimlinjaa”.

Kaiken kaikkiaan koko kertomus on nuorten miesten leikkiä omalla hengellään ja se uhkuu aikamoista luottamusta omiin voimiin. Tosin ihan täysin omiin voimiin kaksikko ei luota vaan he hankkivat joukkoonsa kolmannenkin miehen, helsinkiläisen ylioppilaan, jolla ei ole kokemusta sodasta eikä toiminnasta vihollisen selustassa. Kolmas mies, nimeltään Paukku, onkin kertomuksen pikkuvelimäinen hahmo, joka tuo tapahtumiin lisäjännitettä osoittautuessaan kunnoltaan muita heikommaksi.

Vuonna 1963 Mikko Niskanen ohjasi Anttalan romaanin pohjalta tehdyn samannimisen elokuvan, jonka pääosissa esiintyivät Veikko Kerttula, Jaakko Pakkasvirta ja Pertti ”Spede” Pasanen. Hopeaa rajan takaa on minulle tuttu elokuva, olen nähnyt sen puolenkymmentä kertaa. Elokuva on melkoisen uskollinen romaanille, isoja yllätyksiä ei ole syytä odottaa. Lopussa kirjan tarinassa on pieni, sympaattinen loppunäytös, jota ilmankin elokuva loppuu ihan somasti. Varsinkin ”Speden” esittämän Paukun koomisia virityksiä on hyödynnetty elokuvassa hienosti, Veikko Kerttula on kuin suoraan romaanista ja vaikka Jaakko Pakkasvirran esittämä Wist ei vaikutakaan rotevalta voimanpesältä, hänen älyllisyytensä riittää tekemään hänestä uskottavan kaukopartiomiehenä.

Kirjassa on 182 sivua ja luin sen eilönnä.