tiistai 17. helmikuuta 2015

Maritta Lintunen: Mozartin hiukset

Maritta Lintusen novellikokoelma Mozartin hiukset julkaistiin vuonna 2011. Novellien yhteisenä nimittäjänä toimii musiikki. Musiikintuntemusta lukijalta ei kuitenkaan vaadita, koskapa minäkin näistä selvisin kuin vettä vaan.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia. Kussakin novellissa henkilöhahmojen määrä on varsin pieni, mikä luo tarinoihin tiiviin tunnelman. Usein kuvataan kahden tai kolmen ihmisen suhteen käännekohtaa. Lintunen ei pelkää minäkerrontaisissa novelleissaan hypätä mieshenkilön nahkoihin, itse asiassa yli puolessa novelleista minäkertoja on miespuolinen. Tämän sukupuolijutun lisäksi joissakin novelleista on mukana erotiikkaa, joskaan ei koskaan itsetarkoituksellisesti.

Aika tyypillisesti Lintusen novellien hahmoilla on jotenkin epämukava olo. He eivät ole tyytyväisiä elämäänsä, omiin valintoihinsa, he kaipaavat jonkinlaista muutosta. Hienoimmillaan Lintusen novellit ovat silloin, kun hänen hahmonsa uskaltautuvat tähän muutokseen, kun he tekevät irtioton edelliseen elämänmenoonsa. Tällainen novelli on mm. Valentiinit. Siinä Armi, eläkkeellä oleva isoäiti repäisee ja lähtee humppalaulajan bändäriksi. Hän löytää seuraa kuusamolaisesta Reinosta, joka tuntee myös Suomi-laulelmien syvät sydämenlyönnit. Novellista pikku katkelma:

Laskin käteni arasti Armin olkapäälle.
– Ei tavallinen ihminen löydä tunteilleen omia sanoja. Ne on otettava Oikariselta, karautin liikuttuneena ja jäimme molemmat pitkäksi aikaa vaiti. Vasta myöhemmin teltan hämäryydessä kykenin jatkamaan lauseeni loppuun:
– Ja jos sanat loppuvat, jää musiikki.

Novellissa on kolme eri kertojaa, jotka esittävät kukin oman versionsa tapahtumista. Pidin tästä muuten, mutta loppuratkaisu oli vähän tyly. Sama piirre häiritsi kautta linjan. Hyvä tunnelma syntyy novellissa Mustavalkea, joka kertoo viulunsoiton opettelijasta ja hänen sokeasta opettajastaan. Luultavasti opettajan aistivamma luo novelliin asetelmasta jännän. Erikoisella tavalla toimivat aistit myös novellissa Jannen pää, joka on kokoelman parhaimmistoa sekin.

Lintunen pitää kerronnassaan jalat maassa, noin pääosin, ja kertoo silti kiehtovia tarinoita.
Kirjassa on noin 220 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti