Kokoelmassa on yhdeksän novellia.
Kussakin novellissa henkilöhahmojen määrä on varsin pieni, mikä
luo tarinoihin tiiviin tunnelman. Usein kuvataan kahden tai kolmen
ihmisen suhteen käännekohtaa. Lintunen ei pelkää
minäkerrontaisissa novelleissaan hypätä mieshenkilön nahkoihin,
itse asiassa yli puolessa novelleista minäkertoja on miespuolinen.
Tämän sukupuolijutun lisäksi joissakin
novelleista on mukana erotiikkaa, joskaan ei koskaan itsetarkoituksellisesti.
Aika tyypillisesti Lintusen novellien
hahmoilla on jotenkin epämukava olo. He eivät ole tyytyväisiä
elämäänsä, omiin valintoihinsa, he kaipaavat jonkinlaista
muutosta. Hienoimmillaan Lintusen novellit ovat silloin, kun hänen
hahmonsa uskaltautuvat tähän muutokseen, kun he tekevät irtioton
edelliseen elämänmenoonsa. Tällainen novelli on mm. Valentiinit.
Siinä Armi, eläkkeellä oleva isoäiti repäisee ja lähtee
humppalaulajan bändäriksi. Hän löytää seuraa kuusamolaisesta
Reinosta, joka tuntee myös Suomi-laulelmien syvät sydämenlyönnit.
Novellista pikku katkelma:
Laskin käteni arasti Armin olkapäälle.
– Ei tavallinen ihminen löydä
tunteilleen omia sanoja. Ne on otettava Oikariselta, karautin
liikuttuneena ja jäimme molemmat pitkäksi aikaa vaiti. Vasta
myöhemmin teltan hämäryydessä kykenin jatkamaan lauseeni loppuun:
– Ja jos sanat loppuvat, jää
musiikki.
Novellissa on kolme eri kertojaa, jotka
esittävät kukin oman versionsa tapahtumista. Pidin tästä muuten,
mutta loppuratkaisu oli vähän tyly. Sama piirre häiritsi kautta
linjan. Hyvä tunnelma syntyy novellissa Mustavalkea, joka kertoo
viulunsoiton opettelijasta ja hänen sokeasta opettajastaan.
Luultavasti opettajan aistivamma luo novelliin asetelmasta jännän.
Erikoisella tavalla toimivat aistit myös novellissa Jannen pää, joka on kokoelman parhaimmistoa sekin.
Lintunen pitää kerronnassaan jalat
maassa, noin pääosin, ja kertoo silti kiehtovia tarinoita.
Kirjassa on noin 220 sivua ja lueskelin
sitä muutaman päivän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti