Johann Wolfgang von Goethe: Runoja

Saksan kirjallisuuden suuri Goethe (1749 – 1832) sepitti aikanansa ison määrän runoja. Lukaisin niistä koostetun suomennosvalikoiman. Runot on suomentanut Otto Manninen ja valikoima ilmestyi vuonna 1928.

Valikoiman runot ovat yleensä mitallisia ja pääosin riimiteltyjä. Sävy on aluksi romantiikan tyylin mukainen, rakkaus ja luonto vannehtivat yleisvaikutelmaa. Kirjan alkupuolella vertasin runoja pitkän aikaa Goethen romaanin Nuoren Wertherin kärsimykset -tapahtumiin. Wertherin tarinahan alkaa intoa ja luonnontunnetta uhkuvana, etenee rakastumisen kuvaukseen, nämä kaksi tuntemusta yhtyvät ja sitten taitekohdassa muuttuvat eron kautta pettymykseksi ja kärsimykseksi. Varmaan näissä runoissa jotain siihen liittyvää onkin, mutta onneksi jossain vaiheessa Werther liukeni ajatuksistani ja pystyin keskittymään runoihin sellaisenaan.

Runojen ryhmittelyssä alkuun on sijoitettu ehkä hieman valoisampien runojen osio nimeltä Lauluja. Sitä seuraa osio nimeltä Balladeja. Sen osion myötä runot alkoivat toimia minulle itsellisinä taideteoksina. Varsinkin viehätyin runosta Jumala ja bajadeeri. Goethe on tuntenut vetoa itämaista lyriikkaa ja itämaisia aiheita kohtaan. Mainittu runo on alaotsikoltaan Intialainen legenda. Se kertoo Mahadeva-nimisen jumalan laskeutumisesta maan päälle. Bajadeeri on nainen, jonka työnä on miellyttää miehiä. Sinänsä jumalten laskeutuminen maan päälle lienee ollut tuttu aihe antiikin kirjallisuudessa. Minua aihe kiehtoo. Se on kuin jumala koneesta aloitettuna loppuhuipentumasta. Goethe kertoo balladeissaan myös Rottienlumoojasta ja Taikurin oppilaasta (tarina tunnetaan nimellä Noidan oppipoika).

Seuraava osio on nimeltään Antiikkiseen sävyyn. Sen runosikermässä Venezialaisia epigrammeja Goethe toteaa, että pyhimystä etsivä löytää Italiasta vain palvottuja luumuruja. Runojen suhde uskoon ei ole korkeakirkollinen, Goethe on monella tapaa romanttisesta alkutaipaleestaan huolimatta varsin maanläheinen ja sitkeästi oikeaksi tuntemastaan kiinnipitävä. Myöhemmin, osion Eriaiheisia runoelmia runossa Proœmion hänen näkemystään voisi arvailla jollain tapaa panteistiseksi. Runossa Jumala täyttää luonnon ja luonto Hänet. Kuitenkin aikaisemmin samassa osiossa on mielestäni koko kirjan hienoin runo Sydänyön aikaan (Um Mitternacht). Siinä vanha mies katselee täydenkuun valossa elämäänsä taaksepäin. Hän näkee itsensä nuorena poikana kävelemässä pastori-isänsä talolle hautuumaan ohi, tähtien syttyessä. Sitten muistuvat mieleen nuoruuden riiuuyöt, jolloin rakkaus vetää kullan luo öiseen aikaan. Runon lopussa vanha mies kytkee menneen tulevaan. Minä näen siinä miehen, joka odottaa matkaa kotiin ja rakkauteen, Jumalan yhteyteen.

Viimeiset osiot ovat nimeltään Kompasäkeitä ja runomietelmiä sekä Länsi-itämaisesta divaanista. Jälkimmäinen sisältää runon Ginkgo Biloba -puun lehdestä. Siitä löytyy saksankielisestä wikipediasta pitkät latikat. Runo kuvaa neidonhiuspuun lehdelle ominaista ”kaksiosaisuutta”, joka kuulemma symboloi ystävyydenosoitusta eräälle naiselle, jonka kanssa Goethe runoili. Kyse ei siis ole kaksihaaraisista hiuksista, he-he. Huumorista puheenollen Goethe ei ole mikään kuivakiskoinen kirjoittaja. Hänen huumorinsa kohdistuu usein hänen ja muitten kirjallisuuden harrastajien kanssakäymiseen, joka ei ole ollut ongelmatonta. Eräässä runossa mainitaan itäisten runoilijoitten olevan edellä läntisiä muussa paitsi keskinäisessä vihanpidossa. Jotkut runomietelmistä ovat kuin osoitetut ketjukolaajan kaltaisille suurille ajattelijoille ja työn sankareille. Liitän tähän pienen esimerkin:

Vätys muuksiko muuttuu? –

Sitä onnen ei rataa!

Jos puuroa sataa,

niin lusikka puuttuu.

Kirjassa on rapiat kolmesataa sivua. Ostin sen ehkä viime kesänä Siilinjärven torilla piipahtaneelta kirjanmyyjältä vitosella. Lueskeluun kului vissiin viikko?