Valtimon syke

Kutsuin vaimoni kanssani kesälomareissulle, kun hänellä oli perjantaina kesälomapäivä. Retken suunnaksi olin valinnut Valtimon, Pohjois-Karjalan pohjoisimman kolkan. En ollut koskaan käynyt Valtimolla, halusin tietää millainen olisi Valtimon syke.

Läksimme liikkeelle aamulla. Helmenharmaa automme kiisi valtatie 75:ttä kiireettä, olihan vaimoni lomapäivä. Matkan varrella piipahdimme Nilsiän Kinahmin vaaralla. Pysähdyin jossain siellä tanhuvilla ottamaan kuvan keväisestä pellosta taustanaan keväinen, metsän peittämä kukkula. Kuopioon liittynyt Nilsiä oli tullut tutuksi jo ennen Kuopioon liittymistään, joten jatkoimme matkaa kohti Pohjoista Karjalaa.

Nilsiä. Etualalla kappale helmenharmaata autoa.

Emme käyneet edes Nurmeksessa, sielläkin olimme kerran aikaisemmin piipahtaneet. Jatkoimme korpitaivalta kohti Valtimoa, Rautavaarankin ohitimme, vaikka se olisi minua kiinnostanut. Perillä Valtimolla tutustuimme leppoisaan pieneen taajamaan vajaan tunnin ajan. Tai ainakin puoli tuntia. Kävimme nauttimassa pullakahvit, kaupasta ostimme jukurtit ja suklaata ja cd-levyn verran matkamusiikkia. Tulikin valittua hyvä levy, Poptorin parhaita, kannessa auton kuvia ja levyllä mukavaa musiikkia vuodelta 1962. Kuunneltiin laulut pariin kertaan siinä ajellessa. 

Kävimme myös kirkonmäellä ja tutustuimme ulkopäin Valtimon kirkkoon ja kirkon kupeella sijaitsevaan sankarihautausmaahan. Nautimme keveän lounaan kirkon parkkipaikalla. Minä söin mustikkajukurtin, banaanin ja kolme palaa suklaata. Vaimo otti vain kaksi palaa suklaata ja söi jonkin sitruunajukurtin.

Valtimolla on tällainen kirkko.

Jatkoimme matkaa kohti pohjoista, sillä olin wikipediasta lukenut, että Valtimolla sijaitsee koski nimeltä Kalliokoski. Ajelimme sinne päin ja arvelimme löytävämme opasteitten mukaan perille. Asia ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Tai ehkä se olisi ollutkin, jos olisimme ajelleet vain pikitietä pitkin. Jouduimme kysymään neuvoa parikin kertaa, kunnes älysimme mennä takaisin päätielle, josta opasteet löytyivät. Ajelu savipintaisilla sivuteillä 60-luvun iskelmiä kuunnellen oli silti ihan hauskaa.

Valtimo. Kalliokoski.

Kalliokoski on komea paikka eikä ollut lainkaan höpsöä vierailla sen rantamilla, vaikka itse sanonkin. Uimaan emme ryhtyneet, katselimmepa vain vettä ja kuuntelimme hetkisen kevään kohinaa.

Valtimo. Kalliokoski ja ketjukolaaja.

Paluumatkalla ajelimme Rautavaaralle, jossa vierailimme kunnantalolla. Sieltä löytyi näet kahvila, jossa nautimme pullakahvit! Auton jätimme siksi aikaa tien toiselle puolen, kirkon parkkipaikalle. Rautavaaran pullakahvit tulivat euron halvemmaksi kuin Valtimolla, mutta pullat olivat kummassakin paikassa ainakin eilisiä, mikä sopi mainiosti retrohenkiseen retkeemme.

Näkymä Rautavaaran kirkolle päin.

Ajokilometrejä kertyi kolmisen sataa ja matka taittui yhden päivän aikana.