Herta Müller: Matala maa

Romanian saksankieliseen vähemmistöön kuuluva Herta Müller (s. 1953) palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2009. Luin hän tuotannostaan lyhyehkön teoksen nimeltä Matala maa. Alkuteos on nimeltään Niederungen, vuodelta 1982. Raija Jänicken laatima suomennos ilmestyi vuonna 1989.

Matala maa muodostuu lyhyistä, otsikoiduista kokonaisuuksista, joista nimikkokertomus kattaa sivumäärältään yli puolet teoksesta. Lähes kaikissa teksteissä kuvataan kylää, yleensä kyseessä vaikuttaa olevan sama kylä. Nimikkokertomuksessa kylän elämää kuvataan pienen tytön näkökulmasta. Tyttö kuvaa huvituksista niukkaa, työntäyteistä ja maanläheistä elämää. Kyläläiset tekevät työtä päivästä toiseen pelloilla, kasvimailla, kodeissa. Vanhempien asenne lasta kohtaan on ankaran kasvattava, neuvoja sataa ja kuritustakin aika ajoin. Tyttö väsää itselleen nukkeja maissintähkistä ja leikkii isää ja äitiä hiljaisen naapurin pojan kanssa, jota hän sättii kotona oppimillaan nimityksillä.

Kirjoittajan asennetta pikkutyttökertoja ehkä pehmentää, mutta yleisesti ottaen kuvauksen sävy on pessimistinen ja negatiivinen. Kauniillakin asioilla kylässä on ankea reunus. Ihmiset ovat kovia toisiaan kohtaan. Miehet juopottelevat ja naiset harjaavat kotiaan puhtaaksi päivittäin. Lapset käyttäytyvät julmasti heikompiaan kohtaan. Jumalanäidin kuva hymyilee kirkossa, mutta pappi lyö viivoittimella sormille. Ehkä osa kuvauksesta on tarkoitettu luettavaksi mustana huumorina, mutta en erityisemmin viehäty moisesta.

Müllerin teksti on runollista, en saanut sitä lukaistua ihan noin vain. Sitä paitsi tekstissä hypähdellään kepeästi asiasta toiseen, kuvaus on kuin rupattelua, jossa kerrotaan mitä milloinkin sattuu mieleen juolahtamaan. En onnistunut aina löytämään johdonmukaisuutta käsiteltävien asioitten sommitelmasta. Näyte, josta saa kuvan tekstin aihelmista:

Kävelen kadulla ja sinne se vasarointi kuulostaa tikkojen koputukselta. Aidat heittelevät kaikua toisilleen. Kävelen aitojen keskellä. Ilma värähtelee, ruoho värähtelee, tummat luumut huuruavat puihin. Ja on keskikesä ja tikat lepattelevat kylässä. Ja äidillä on vielä kädet millä raataa, ja isoäidillä on unikkonsa ja hän ottaa tuskin enää askeltakaan talossa, ja isoisällä on lehmänsä ja naulansa, ja isällä on vielä eilinen humalansa, ja tänään hän ottaa uuden.

Jos kotiseutu tuntuu ankealta ja ahdistavalta, olisi ihan kiva lukea tekstistä jotain toivon kajastusta, jonkinlaisen ulospääsyn mahdollisuus tekisi terää. En tiedä mistä mahtaa johtua se, että itäisen ja keskisen Euroopan entisistä kansandemokratioista kertovat muistelot tuppaavat olemaan yksipuolisen negatiivisia sävyltään. Voiko se johtua siitä, että juuri sen tyyppisiä kirjoja käännetään suomeksi? Vai eivätkö entisten sosialistimaitten ihmiset uskalla kuvata niitä hyviä asioja, joita heidän elämäänsä on sisältynyt? Pitäisi varmaan etsiä luettavakseni kirjoja, jotka on kirjoitettu sosialismin kultakaudella. Ehkä sieltä löytyisi sekin lapsi, joka sosialismin jälkeen viskattiin pesuveden mukana pois!

Kirjassa on 137 sivua ja lukaisin sen sanotaan vaikka parissa päivässä.