Miljoona kilometriä Budapestiin

Hannu Launonen valitsi ja suomensi valikoiman unkarilaisia novelleja vuosilta 1909 – 1986. Launonen kirjoitti kirjaan myös Jälkisanan, jossa hän kertoo lyhyesti Unkarin novellitaiteen kehityksestä 1900-luvulla sekä kuvailee kirjan kunkin novellistin tuotantoa. Valikoima ilmestyi vuonna 1987 ja sai nimekseen Miljoona kilometriä Budapestiin.

Ensimmäinen novelleista on mielestäni kirjan komein. Se on Zsigmond Móriczin vuonna 1909 julkaistu novelli Seitsemän kreutseria. Seitsemän sivun aikana novellissa piirtyy kuva köyhästä maasta. Äiti opettaa poikansa nauramaan silloinkin kun itkettää, äiti nauraa, kun kaikki toivo on jo tiessään.

Kirjan alkupuolen novelleissa kuolema on turhankin tavallinen vierailija. Ihme kyllä sotien jälkeisissä novelleissa tahti vähän tasoittuu (tai sitten siihen tottuu!?), ainakin jos kaikki muistelojaksot jätetään laskuista. Tunnelma novelleissa on usein pessimismin leimaama. Varsinaisesti vain yhdessä kirjan kahdestakymmenestäyhdestä novellista ollaan koomisella virityksellä liikkeellä. Tämä harva poikkeus on István Csurkan novelli LSD (vuodelta 1972). Voi tietysti olla, että puheet maailmanvallankumouksesta eivät ole tuolloin Unkarissa jaksaneet huvittaa kaikkia ihan siinä määrin kuin meikäläistä.

Muutaman novellin sävyä voisin kuvailla toteavaksi. Tähän ryhmään luen esim. Károlyi Szakonyin novellin Korallinpunainen Fiat (1977). Fiat-tarinan yksinäisestä naishenkilöstä tuli mieleeni Christoph Heinin romaanin Vieras, ystävä (1982) sankaritar. Magda Szabó on novellissaan Kukonlaulun aikaan (1967) käyttänyt samantapaista näkökulmatekniikkaa kuin Virginia Woolf joskus lukemassani teoksessa Aallot (1931). Tosin siinä missä Woolf kirjoittaa aalloista, puutarhasta ja auringon kimalluksesta, kertovat Szabón hahmot kesäkeittiöstä, omenista ja sairaalan katon hohteesta. Szabón novelli kuvaa uusperheen sisäisiä suhteita.

Omanlaisiaan lempeitä kerronnallisia sävyjä rankoissa aiheissa edustaa István Örkény kahdella novellillaan, jotka sijoittuvat hänelle tyypillisesti sotaan. Ferenc Sánta on myös saanut mukaan kaksi novellia. Jumala vaunuissa (1970) muistuttaa mystistä kansantarinaa maaseudulta, sen sijaan Vanha mies ja nuori (1959) jutustelevat työn ohessa kirjoitusajankohtaansa valitettavan hyvin sopivassa ympäristössä. Lempeän tarinoinnin vastakohtana toimivat mm. Géza Csáthin hurja lapsikuvaus Pikku Emma (1912) ja Miklós Mészölyn surrealistisella tavalla vertauskuvallinen Varjo (1959). Tuoreimmat kertojat ovat vankasti eurooppalaisen proosakirjallisuuden edustajia. Unkarilainen yhteiskunta ei nouse heidän kertomustensa pääosaan. Géza Bereményin novellissa Kaulus pystyssä (1983) tosin luetellaan parin sivun verran Unkarin historiaa koulun seinillä oleville tauluille ripustettuna. Että minulle jäisi hyvä maku suuhun, lainaan näytteeksi valoisimman pätkän valikoiman niminovellista Miljoona kilometriä Budapestiin (1967), jonka kirjoitti Erzsébet Galgóczi. Katkelmassa 14-vuotias poika kertoo miksi hän haluaa kouluttautua rakennuksen apumieheksi:

”Minä haluan rakentaa äidille talon. Ensin teen ihan pienen, vähitellen suurennan sitä, rakennan huoneen tai kaksi lisää, verannan, kylpyhuoneen, vajan ja kaikki. Ja äiti voi istuttaa pihan täyteen kukkia, ja ystävät tulevat käymään, ja naiset kertovat, miten kurkut säilötään talveksi.”

Kirjassa on 282 sivua. Luin sen läpi kolmessa päivässä.