Neuvostolyriikkaa sarjassa hyppäsin
ykkösosasta suoraan neloseen, koska sen osan sain lainaan.
Laina-aika alkaa lähestyä loppuaan, joten käydä rohelsin läpi
koko kirjan sunnuntaina. Eipä siinä ole kuin 174 sivua, niin että
ei ollut mikään ylivoimainen urakka.
Neljännessä osassa otetaan
käsittelyyn sellaisia runoilijoita, joita ei vielä aiemmissa osissa
ole esitelty. Kirjan toimittivat Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen
ja Raija Rymin. Runoja suomensivat Natalia Baschmakoff, Aila
Meriluoto, Pekka Pesonen, Pentti Saaritsa ja Ilpo Tiihonen. Alussa on
Johdatukseksi-niminen kirjoitus, jonka pääosin laati Pekka Pesonen.
Suosittelen Pesosen kirjoitusta sellaiselle henkilölle, joka haluaa
tietää mitä runoudessa tarkoitetaan käsitteellä sosialistinen
realismi. Pesonen tarkastelee Neuvostoliiton runoutta monelta eri
kantilta, poimin tähän kuitenkin vain tekstistä ensimmäisenä
löytyvän, hienon kiteytyksen 1930 ja -40-lukujen
neuvostorunoudesta:
Runouden ja hallitusvallan sille
asettamien normien välillä ei juuri ilmennyt näkyvää kitkaa.
Syynä ei ollut kuitenkaan se, että runous olisi ollut vain
orjallista, huonoa kirjallisuutta. Monilla taiteilijoilla vaatimukset
vastasivat heidän omaa näkemystään ja innoitustaan. Optimismi,
usko tulevaisuuteen, teemojen etsintä kunniakkaasta menneisyydestä
ja raskaasta, mutta uljasta tulevaisuutta luovasta nykyisyydestä
synnytti vahvan tunnelatauksen kannattamaa runoutta.
Uskoisinpa jopa, että edellä oleva
piti paikkansa monien osalta vielä pitkään sotien jälkeenkin.
Sitä paitsi se runouden uljashenkisyys mielestäni näkyy ja tehoaa
minunlaisiini herkkiin, nuoriin lukumiehiin. Minusta sosialistinen
realismi on parhaimmillaan ponnistelujen romantiikkaa, ihmisen
taistelua paremman tulevaisuuden puolesta. Kirjassa kerrotaan sekin, että sosialistinen realismi vahvistettiin vuoden 1934 I kirjailijakokouksessa ainoaksi luovan taiteellisen toiminnan metodiksi.
Kirjassa esitellään yhdeksän
runoilijan elämää ja runoutta. Puheena olevasta kirjasta lukemani
perusteellä listaan aika lyhyesti jotain pientä ja nättiä
jokaisesta runoilijasta:
Nikolai Tihonov (1896 – 1978)
valmistui Pietarin kopiksesta. Hän soti talvisodassa Suomea vastaan
ja osallistui myöhemmin mm. Berliinin valtaukseen. Niinpä Tihonov
sopii erinomaisesti Leningrad – Ost-Berlin -haasteen runoilijaksi.
Lainaankin tähän katkelman hänen runostaan Balladi nauloista.
Runo kertoo sotalaivan miehistöstä, joka kohtaa kunniakkaasti
loppunsa:
Miehistä kaikkein nuorin, rohkein,
uhmapäisin
katseli kuinka aurinkoinen aallokossa
läikki.
”Samapa sikseen, sanoi, – tuleehan
se kerta.
Rauhallisinta kai on päällään
kilometri merta.”
Nikolai Tihonov: Balladi nauloista
(1921 – 24) suomentanut Ilpo Tiihonen
Nikolai Zabolotski (1903 –
1958) oli siitä kiinnostava runoilija, että hän muutti lapsena
vanhempiensa mukana seudulle, jota asuttivat suomensukuiset marit.
Ilmeisesti elämä oli luonnonläheisempää kuin venäläisillä ja
tämä vaikutti runoilijaan, jonka runoissa kuvataan marien lisäksi
myös luontokappaleita.
Daniil Harms (1906 – 42)
kirjoitti absurdeja tarinoita ja lastenrunoja. Valitettavasti
kokoelmaan ei ole suomennettu yhtään hänen lastenrunoaan. Harmsin
tarinoita on saatavilla suomennettuina ainakin kolmen tai neljän
kirjan muodossa. Olen lukenut niistä pari ja minusta Harms kyllä
ottaa poliittisesti kantaa toisin kuin Pesonen Johdatuksessa
kirjoittaa.
Stepan Štšipatšov
(1899 – 1979) kirjoitti
suosittuja helppotajuisia laulunomaisia runoja.
Margarita
Aliger (1915 – 1992)
kirjoitti sota-aikana kuuluisaksi tulleen runoelman partisaanityttö
Zojasta, joka jää saksalaisten vangiksi.
Olga
Berggolts (1919 – 75)
kirjoitti nk. Piiritysrunoelmat
Leningradin piirityksestä.
Myöhemmin hän kirjoitti vielä Stalingradistakin.
Konstantin
Simonov (1915 – 79)
kirjoitti pääasiassa proosaa ja usein sota-aiheista. Sodan aikaan
tulivat kuitenkin tunnetuiksi hänen sota-aiheiset runonsa, joista
kaksi on kirjassa. Ne ovatkin ihan komeita, mutta niistä olisi ollut
hankala näpsäistä katkelmaa, joten lukekaa itse, jos kiinnostaa.
Runoa Odata minua
mainostetaan kirjassa
Neuvostoliiton tunnetuimmaksi sotarunoksi. Runossa sotilas kertoo
taistelevansa sen voimalla, että tietää rakkaansa odottavan häntä
vaikka mikä tulisi. Kirjasta löytyvä Dagestanilainen maljapuhe
loppuu hersyvän pirullisesti. Simonov vuorotteli Aleksandr
Tvardovskin kanssa suojasäitten ja tiukempien aikojen vaihdellessa
aikakauskirja Novyj mirin
päätoimittajana.
Leonid
Martynov (1905 – 80)
kuvataan mielenkiintoisena runoilijana, jota jotkut olisivat
halunneet nimittää tieteisrunoilijaksikin. Valitettavasti kirjaan
hänen töistään valitut viisi runoa eivät tuo tätä puolta
esiin.
Aleksandr Tvardovski (1910 –
71) toimi aikakauskirja Novyj mirin päätoimittajana suojasäitten
aikaan. Häneltä on kirjassa esillä kosolti runoja, pidin varsinkin
varhaistuotannon selkeästä tyylistä ja maalaisaiheista. Tvardovski
on kirjoittanut myös smolenskilaisesta kansanmies-tyyppisestä
sotasankarista Vasili Tjorkinista. Tjorkin-runoja on mukana
jonkin verran, mutta niistä en nyt innostunut.
Onpa hyvä, että olet ottanut nämä vanhat Neuvostolyriikat käsittelyysi. Hienoa runoutta tehtiin hankalissa olosuhteissa tai ehkäpä juuri siksi. Berggolts tulee vuosittain mieleen Pietarin-matkalla. kun käydään Piskarjovin hautausmaalla: "Ketään ei ole unohdettu, mitään ei ole unohdettu".
VastaaPoistaHyllystä löysin myös joskus Berjozkasta ostetun Zabolotskin koottujen taskupainoksen. Zabolotski on "defiziittiä" tuolloin: hankalaa runoutta, josta otettiin pieniä painoksia ja myytiin vain ulkomaalaisille. Hänen elämänsä oli varsin traaginen, mutta hän ehti kuitenkin kirjoittaa ja kääntää paljon. Täytyy palata uudestaan tähän poeettaan tämän postauksesi innoittamana.
Voisi ollakin ihan kiva kuulla lisää Zabolotskin runoista!
PoistaPiskarjovissa en ole käynyt, mutta television kautta on syntynyt se vaikutelma, että sotaa ei ole Venäjällä tosiaankaan unohdettu.