Ilja Erenburg (1891 – 1967) kirjoitti
vuosina 1954 – 1956 romaanin, joka julkaistiin vuonna 1956 nimellä
Оттепель.
Ulla-Liisa Heinon
suomentamana romaani
ilmestyi vuonna 1963 nimellä Suojasää.
Kirjan alusta löytyy suomentajan laatima Esipuhe,
jossa
lyhyesti kuvaillaan Erenburgin kirjailijanlaatua sekä käsillä
olevaa romaania. Tästä romaanista on saanut nimityksensä se vähän
vapaampi aikakausi, joka koitti sosialistimaissa Stalinin kuoleman
jälkeen.
Erenburg,
jonka nimi voidaan kirjoittaa myös saksalaisittain Ehrenburg,
oli mukana Neuvostoliiton kirjallisuudessa vallankumouksen pyörteistä
saakka. Ulla-Liisa Heinon kirjoittaman esipuheen mukaan hän on
joskus nuoremmuuttaan edustanut mm. tyylisuuntaa nimeltä
konstruktivismi,
josta minulla ei ole isommalti tietoa. Kumminkin tämän romaanin
suhteen herättivät huomiotani tietyt kerronnalliset konstruktiot.
Suojasäinen konstruktio savolaisittain. |
Suojasää
on kertomus Volgan varren
teollisuuskaupungin ihmisten elämästä. Kuvattu ihmisjoukko on toki
rajallinen, mutta sen verta taaja, että tointaako noita
päähenkilöitä varsinaisesti edes nimetä. Tämä ei kuitenkaan
tarkoita sitä, että henkilöhahmot häviäisivät toistensa taakse
tai että heidän piirteensä eivät erottuisi kokonaisuudesta. En
myöskään pidä romaanin henkilöhahmoja liian luonnosmaisina tai
paperisina. Heidän elämäntilanteensa tuntuvat tutuilta, he
vaikuttavat eläviltä ihmisolennoilta. Olisi liioiteltua väittää,
että Suojasäässä
päähenkilö olisi
teollisuuskaupunki Volgan varrella, mutta minun mielestäni sen
verran monia henkilöhahmoja romaanissa seurataan, että lukijalle
syntyy jonkinmoinen kuva elämästä kyseisellä paikkakunnalla.
Tapahtumien
osalta romaanilta ei kannata liikoja odotella. Kerronnassa käydään
lävitse vuoroin kunkin henkilön elämänvaiheita ja päädytään
heidän senhetkiseen olotilaansa. Ja onhan heille tietenkin
tapahtunut yhtä ja toista ennen romaanissa kuvattua talvista
ajanjaksoa. Henkilöitten elämässä keskitytään huomattavasti
enemmän heidän toiveisiinsa, tavoitteisiinsa ja kiinnostuksen
kohteisiinsa kuin heidän työntekoonsa. Kirjailija kuului
intelligentsijaan ja sen kyllä huomaa. Vaikka välillä puhutaankin
tarkkuusvaluosastosta
ja tuotantolinjoista,
ovat kirjailijan polttopisteessä aivan muut linjat, kuten rakkaus,
taide ja sosialismin ihmiskuva:
Muistan
pikkupoikana lukeneeni erään Gorkin artikkelin. Hän kirjoitti,
että me tarvitsemme omaa neuvostohumanismiamme. Tuo sana on jossain
vaiheessa kadonnut käytöstä, mutta tehtävä on yhä jäljellä.
Siihen aikaan se oli vielä ennustus, mutta nyt on aika käydä
siihen käsiksi.
Tärkeän
opetuspuheen käyttää kirjassa vanha opettaja, Puhov, joka muuten
kärsii angina
pectoriksesta ihan kuten
isänikin aikoinaan. Tyttärelleen Sonjalle hän julistaa:
Yhteiskunta
muodostuu elävistä ihmisistä, aritmetiikalla ei ratkaista mitään.
Ei riitä, että keksitään järkeviä sääntöjä, täytyy osata
myös toteuttaa niitä, ja siitä on jokainen ihminen vastuussa.
Uudenlainen,
humaanimpi sosialismi väikkyy kirjailijan mielessä. Ohjaileva
sosialistinen realismi ei varmasti tarjonnut Erenburgille
mahdollisuuksia edistää ihanteitaan taiteessaan.
Kirjassa
on 229 sivua ja lueskelin sitä muutaman päivän.
Näitä aikoinaan merkittäviä kirjailijoita harva enää muistaa saati lukee. Hienoa, että palautat muutamia kartalle.
VastaaPoistaMelkeinpä järkiään löytyvät nämä neuvostoklassikot tätä nykyä kirjastojen varastoista. Mutta netin avulla lukija löytää ne sieltä helposti.
Poista