Neuvostolyriikkaa 3

Neuvostolyriikkaa esittelevästä kirjasarjasta luin viimeisenä kolmososan. Siinä on mukana nimekkäitä runoilijoita. Esittelyvuorossa ovat Velimir Hlebnikov, Marina Tsvetajeva, Osip Mandelštam ja Boris Pasternak. Valikoiman sydämeksi muodostuvat Neuvostoliiton ja Venäjän runojen ruhtinattaren, Anna Ahmatovan, runot.

Tämänkin valikoiman ovat toimittaneet Natalia Baschmakoff, Pekka Pesonen ja Raija Rymin. Suomentajina toimivat Natalia Baschmakoff, Eila Kivikkaho, Aila Meriluoto, Anna-Maija Raittila ja Pentti Saaritsa. Valikoiman alusta löytyvän Johdatukseksi-tekstin laati Pekka Pesonen. Natalia Baschmakoff kirjoitti Hlebnikovia käsittelevän osuuden. Teos ilmestyi vuonna 1978.

Aluksi on sanottava, että ihan kerralla en näitten runojen jalaksille päässyt keikkumaan. Toisella silmäilylläkin oli useimmiten katseltava vähän syrjäkarein. Se pisti miettimään sitä, mistä runollisuus syntyy, mikä oikeastaan on runon tehtävä, millaisista aiheista sen tulisi kertoa ja onko runon syytä sisältää jonkin sortin lopputulema? Se mitä osaan vastata, lienee viisainta esittää kysymysmerkin saattelemana. Valikoiman neuvostorunoilijoita on ehkä vähän väkinäistä nimittää neuvostorunoilijoiksi, sillä monella heistä oli vähintäänkin tuotantonsa suhteen napit vastakkain uusien vallanpitäjien taidekäsityksen kanssa. Sosialistinen realismi ei isompaa juhlaa vietä tässä valikoimassa. Mieleiseni näyte siitä löytyy Boris Pasternakin vuoden 1941 runosta, joka loppuu seuraavasti:

Moskova otti meidät vastaan,
hämärä vaihtui hopeaan,
nousimme metron maailmasta
portaita toiseen maailmaan.

Ja jälkikasvun tungoksesta,
kaidetta vasten vellovan,

lehahti mesileivän tuoksu

ja raikkaan tuomisaippuan.

(runosta Aamujunilla, suomentanut Anna-Maija Raittila)

Pasternakista muuten sivumennen kerrotaan, että Venäjällä häntä pidetään ennen muuta lyyrikkona. Minulle Pasternakin runot aukenivat yleisesti ottaen aika kitsaasti tai sitten ne eivät em. runoa lukuunottamatta tehneet ihmeempää vaikutusta. Sama pätee useimpiin valikoiman runoihin. Mandelštam vaikutti olevan parhaimmillaan Armenia-sarjansa runoissa. Mieleeni juolahti, että ehkäpä kaikille näille vallanpitäjän kanssa vaikeuksiin joutuneille runoilijoille olisi ollut viisainta lähteäkin oleskelemaan väljemmille vesille laajaan Neuvostoliittoon eikä yrittää pysytellä Moskovan ja Leningradin piireissä?

Anna Ahmatovalta teoksessa on mukana hänen kaunis rakkausrunonsa, jossa Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin Pentti Saaritsan suomentamana. Ahmatovan runoista muita merkittävämpi osa myös aukeni minulle – vaikutuksen kanssa oli sitten eri asia. Tykkäsin Ahmatovan nuoruusaikojen ironisia letkautuksia sisältävistä pikku runoista.

Kirjassa on 171 sivua ja lueskelin sitä nelisen päivää.