Teatterissa Kuopiossa 5

On taas tullut käväistyä teatterissa Kuopion kaupungissa. Helmikuun loppupuolella saatiin nauttia Erkki Saarelan vierailuesityksestä. Näytelmän nimenä oli Ilta Emmin kanssa. Laura Jäntin ja Ilpo Tiihosen käsikirjoittama monologi kertoo Emmi Jurkasta, Teatteri Jurkan suuresta sielusta, jota Kuopion kaupunginteatterin sivuilla olleessa tekstissä rakastettavaksi pyryharakaksi nimitetään. Sattuikin sopivasti pyrykeli, mutta ihan pikkukengissä teatterreissusta selvisin, ei olleet vielä illalla nietokset niin korkeat.

Kuten sanottu kyseessä on monologinäytelmä, näyttämöllä on kuitenkin myös pianisti Eero Ojanen, jonka kanssa Emmi vaihtaa tuolloin tällöin muutaman sanasen. Emmi muistelee värikästä elämäänsä, puheissa vilahtelevat Terijoen kesät, Viipurin, Helsingin, Tampereen, Oulun ja Turun teatterit ja sotakin siinä selvitellään. Taiteilija kertoo myös perheestään ja luikauttaa paritkin operettisävelmät, varsinkin Mustalaisruhtinatar on ollut lähellä Emmin sydäntä. Rakastaa voi monta kertaa, rakastua kerran vain. Lempiä on piisannut, mutta mikä lempi on se viimeisempi?

Alkoi kieltämättä kiinnostaa se Vironkadun teatteri. Ilmeisesti sinne mahtuu tämmöinen suurempikin persoona katsomoon, siksi komeita nimimiehiä Emmi luetteli teatterissa vierailleen.

Väliajalla nautimme teatteriin tullessamme tilaamamme pullakahvit. Ne oli asetettu tarjolle alakerran kahvioon. Pöydässä oli tyylikäs kaadin täynnä hyvää kahvia, neliönmuotoinen, lasinen pullavati ja siististi viikattu lautasliina kahvikupin vieressä toivottamassa tervetulleeksi. Ei jonottamista, ei ruuhkia, hetkinen rauhallista rupattelua parhaassa mahdollisessa seurassa – rakkaan puolison kanssa. Ja miten pääkaupunkimaisen kaunis Kuopion kaupunginteatteri onkaan illalla lumituiskussa! Poliisitalon nurkilta kurkittuna tuo se mieleen eduskuntatalon.

Pullakahvit.

Maaliskuussa, eilen, oli sitten vuorossa Pihkatappi, ohjaaja Kari Paukkusen kirjailija Antti Heikkisen romaanista dramatisoimana. Lumisade oli tällä kertaa vähäisempää, moottoritien valo-ohjaus varoitteli jäätävästä tihkusta. Jätimme auton jäähallin parkkipaikalle ja kävelimme pikkukengissä teatterille, jossa narikan jälkeen tilasimme itsellemme pullakahvit väliajalla nautittavaksi. Kuopion teatteritalo on kaunis ja viihtyisä, siellä on kiva käydä. Talviset näkymät, jotka avautuvat kahvioitten ja laajojen aulatilojen ikkunoista, tuntuvat erityisen tunnelmallisilta. Mun muistui mieleheni miten hiihtelin koulun liikuntatunnilla Valkeisenlammella, kun kävin Niiralan koulua. Nytkin siellä näkyi hiihtäjiä.

Näkymä teatterin yläaulasta Tulliportinkadulle.

Iso näyttämö oli täynnä yleisöä. Maakunnista oli saapunut linja-autolasteittain väkeä nauttimaan esityksestä ja teatterin tunnelmasta. Näytelmässä meille kerrottiin tarina nuorukaisesta, joka haaveilee maalta kaupunkiin lähdöstä, kirjoittajasta, joka haaveilee kirjailijan osasta. Ja kun kirjailija Heikkinen itse veti oikein erinomaisesti näytelmän pääosan, oli katsojille tarjolla harvinaista herkkua. Karri Lämpsä isän roolissa puhui niin aitoa savon murretta muljeerauksineen päivineen, että senkin vuoksi näytelmä kannatti kokea. Oli myös hienoa saada nähdä ja kuulla Auli Poutiainen esiintymässä.

Tämän lisäksi esityksen lavasteet toimivat mainiosti. Tykkäsin varsinkin siitä 1980-luvun tiilistä julkisrakennusta kuvaavasta lavasteesta, josta saatiin kylttiä muuttamalla ainakin kirjasto, osuuskauppa ja vuodeosasto. Paikallatehty peltikatto joissakin lavasterakennuksissa näytti erehdyttävän aidolta. Valaistus tuki lavasteita hyvin, varsinkin se vihertävänkeltainen maatalouden tuotantorakennusten seinissä toimi mainiosti. Järjestäjillä riitti näytelmässä puuhaa, niinpä hekin saivat olla mukana loppukumarruksissa.