Kello 0

Pentti Saaritsa toimitti ja suomensi Latinalaisen Amerikan runoja runoelmia valikoimaan nimeltä Kello 0. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1969. Minä löysin kierrätyksestä K4-kuntoisen, vuoden 1971 toisen painoksen hintaan 1,50 €. Mukana on runoutta viideltä mestarilta. Olisin arvellut, että Saaritsa tunnettuna loppusointujen taitajana olisi asetellut runoilijat riimikkääseen, iskulauseenomaiseen järjestykseen: Vallejo, Neruda, Paz, Cardenal, Asturias. Koska näin ei ole asianlaita, käytän minäkin tässä selosteessani kirjaan valittua järjestystä käydessäni läpi runoilijoilta esiteltyä tuotantoa.

César Vallejo (1892 – 1938) oli perulainen runoilija, joka asui runollisesti Pariisissa. Hän myös vieraili Neuvostoliitossa, miltä käynniltä syntyneitä muistiinmerkintöjä voi lukea kirjasta Musta kivi valkoisen päällä, joka sisältää myös runoja Espanjan sisällissodasta. Tähän teokseen on kunnioittavasti ja kunnioitettavasti suomennettu Vallejon viimeisiä tekstejä, proosarunojen sarja Inhimilliset runot (Poemas humanos), joka ilmestyi postuumisti vuonna 1938. Runojen ajattelu kuvastaa runoilijan mustanpuhuvaa filosofiaa. Sarja sisältää kuitenkin myös käänteen kohti valoa, runoilijan sysipimeän toivon kirkastaa uusi näkemys maailmasta.

Pablo Neruda (1904 – 1973) oli chileläinen runoilija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971. Hänen runoelmastaan Canto General (1950) on suomennettu tähän teokseen runosarja nimeltä Macchu Picchun huiput (Alturas de Macchu Picchu). Runoissa vieraillaan tunnetun inkakaupungin raunioilla Andien rinteillä ja katsellaan ihmisen luomaa kivistä taidetta. Runot sisältävät eläytymistä inkojen elämään. Viimeisessä runossa Nouse syntymään kanssani, veli runoilija pyytää inkakaupungin asukkaita kertomaan hänelle tarinansa, vaivannäkönsä, ponnistelunsa.

Miquel Ángel Asturias (1899 – 1974) oli kotoisin Guatemalasta, mutta asui myös paljon Pariisissa. Asturias sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1967. Häneltä on kirjaan suomennettu kaksi runoelmaa teoksesta Keväthorros (Clarivigilia primaveral), vuodelta 1965. Runoelmassa Houreiden tanssi mayat tanssivat sotatanssin ja ampuvat järveen nuoliaan saadakseen järven kuplimaan ja nämä kuplat sitten kuvastavat taidetta. Taide esitetään ohimenevänä ilmiönä. Samanlaisella ajatuksenkululla jatkaa myös runoelma Niin kyllä, mutta ei magiaa... Runoilija kuitenkin huomauttaa, että vaikka kaikessa voi nähdä ja kuulla taidetta, niin ihan magiaksi asti siitä ei ole.

Octavio Paz (1914 – 1998) oli meksikolainen runoilija. Hän sai Nobelinsa vuonna 1990. Luin joskus aikaisemmin hänen pitkän runonsa Aurinkokivi (Piedra de Sol), vuodelta 1957. Ymmärsin siitä tuolloin mitä ymmärsin. Nyt luin runon uudelleen. Minusta Paz vaikuttaa tämän kirjan runoniekoista taipuvaisimmalta rakkauden korostamiseen. Tosin koko pitkän runon perusajatus taitaa olla ”kaikki on yhteydessä kaikkeen ja muuttaa muotoaan”.

Ernesto Cardenal on syntynyt vuonna 1925, joten hän on vuotta vanhempi kuin äitini. Cardenalin koti sijaitsee Nicaraguassa. Hänen teoksensa Hora 0, vuodelta 1960 on tämän valikoiman nimiruno Kello 0. Hänelle ei ole vielä myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Minun puolestani voisi vielä myöntääkin sen palkinnon. Kello 0 palauttaa näitten korkealentoisempien runojen jälkeen Leningrad – Ost-Berlin -junan maan pinnalle ellei peräti maan allekin. Aiheena ovat ulkomaiset banaaniyhtiöt ja vallankumousyritys Nicaraguassa. Kapinallisten johtohahmon, Augusto César Sandinon, runo kertoo sanoneen seuraavaa:

”Minä en ikinä uskonut palaavani hengissä tästä sodasta

mutta aina minä uskoin sen välttämättömyyteen...”

Oikein kivalta maistui kierros Latin Americassa. Sivuja kirjassa on 118 ja lukaisin sen parissa päivässä. Kannen on muuten suunnitellut Urpo Huhtanen.