Neuvostoproosaa 1

Esa Adrianin (1939 - 2007) toimittama ja suomentama kolmiosainen kirjasarja Neuvostoproosaa esittelee novellitaidetta Neuvostoliitosta. Ensimmäisessä osassa pääsevät esiin 1920-luvun toisinkirjoittajat eli he, joitten valitsemasta tiestä ei tullut neuvostoproosan tie. Kirjan esipuheessa nimeltä Vallankumouksen jälkeen Adrian käy läpi erilaisia kirjallisia ryhmittymiä, joita neuvostotaiteeseen 1920-luvulla sikisi.

Erityisen huomion Adrian antaa ryhmälle, joka kutsui itseään Serapionin veljiksi. Kirjan kymmenestä novellistista neljä tai viisi kuului kyseiseen löyhään ryhmittymään. He eivät kuuluneet bolshevikkeihin, mutta koska he eivät avoimesti bolshevikkejä vastustaneetkaan, kutsuttiin heitä myötäilijöiksi. Heidän tyylinsä, mitä nyt näistä novelleista voin päätellä, poikkesi rohkeasti siitä ihanteikkaan realismin otteesta, jota jo tuohon aikaan valtionkin taholta suosittiin. Näitten novellien päähenkilöt eivät useinkaan ole mitään sankareita vaan pahoissa ongelmissa eteenpäin raahautuvia yksilöitä. Ongelmien syy vaikuttaa aina olevan yhteiskunnallinen, mutta varsin monimutkaisella ja juuri siksi uskottavasti kuvatulla tavalla.

Käyn novellit läpi lyhyesti:

Vsevolod Ivanov (1895 – 1963): Lapset (1919). Hienolla tavalla kerrottu tympeä ja nykyistä ihmiskäsitystä pitkin korvia sivalteleva tarina.

Jevgeni Zamjatin (1884 – 1937): Luola (1920). Kertomus talveen vajoavan kaupungin palelevista asukkaista mahdottoman tilanteen edessä.
Mihail Zoštšenko (1895 – 1958): Pirunpeliä (1922). Minämuotoinen tarina maailmansodan jälkeisestä Venäjästä terävähampaisella huumorilla ja kansankielen sanastolla terästettynä.
Nikolai Nikitin (1896 – 1963): Koira (1922). Synkkä kuvaus teloituspartiosta syrjäseudulla.
Isaak Babel (1894 – 1941): Jeesuksen synti (1922). Ällistyttävän hieno novelli, joka käsittelee yksintein ja lyhyesti Odessan kurjuutta yhden naisihmisen kautta sekä sitä miksi Jumalan ei kannata ihmeineen puuttua asiaan.
Isaak Babel: Kuningas (1923). Odessan rikollispomo järjestää siskolleen häät. Yhtä sun toista sattuu häissä ja häitten liepeillä.
Boris Pasternak (1890 – 1960): Ilmojen tiet (1924). Jypäkällä symboliikalla verhoeltu traaginen tarina, joka sijoittuu 1900-luvun alkuun ja vuoteen 1920. Pieni näyte Pasternakin novellin kuvallisesta kielestä:

Päinvastoin kuin mies vaimo tunsi vetoa – kuin ankkuri veteen – sataman tungoksen rautaiseen kolinaan, kolmipiippuisten jättiläisten punaiseen ruosteeseen, jyväpuroina virtaavaan viljaan, taivaiden, purjeiden ja merimiesten valoisaan loiskeeseen.

Mihail Bulgakov (1891 – 1940): Tšitšikovin seikkailut. Fanifiktiota vuodelta 1925. Gogolin Kuolleet sielut -romaanin hahmot hurjastelevat novellin kirjoitusajankohdan Moskovassa käyttäen kursailematta hyväkseen byrokratiaa, joka toimii miten toimii.
Boris Pilnjak (1894 – 1941): Sammuttamattoman kuun tarina (Armeijankomentajan kuolema) (1926). Realistinen kertomus sosialistisen neuvostovaltion vallan ytimestä.
Venjamin Kaverin (1902 – 1989): Tilintarkastaja (1926). Yleisestä saunasta käynnistyvä tarina kasvaa mieltäkääntäviin ulottuvuuksiin.
Osip Mandelstam (1891 – 1938): Egyptiläinen postimerkki (1928). Ajan kanssa kohisevia tarinansekaisia muistikuvia maaliskuun vallankumouksen jälkeisestä Pietarista.

Lukaisin kirjan muutamassa päivässä. Siinä on 268 sivua.