Kamelinsilmä

Lukaisin vuonna 1974 suomeksi ilmestyneen, Neuvostoliitossa painetun teoksen nimeltä Kamelinsilmä. Se sisältää kahdenkymmenen neuvostokirjailijan kertomuksia, yhden kultakin. Suomentajia on useita. Kirjailijain esittelyt löytyvät kirjan lopusta, ne on kirjoittanut ja kokoelman laatinut Isaak Kramov. Kirjan ajatuksena on esitellä monien Neuvostoliiton kansojen kirjoittajien tekstejä. Kirjoittajat ja heidän kansallisuutensa ovat:

Konstantin Fedin, Andrei Platonov ja Vadim Koževnikov (venäläisiä), Juri Rytheu (tšuktši), Abdulla Kahhar (uzbekki), Lilli Promet (virolainen), Aksel Bakunts (armenialainen), Juvan Šestalov (mansi), Artšil Sulakauri (gruusialainen = georgialainen), Fazliddin Muhammadijev (tadžikki), Grigor Tjutjunnik (ukrainalainen), Vytautas Petkevicius (liettualainen), Tšingiz Aitmatov (kirgisialainen), Vasil Bykov (valkovenäläinen), Atadžan Tagan (turkmenialainen), Ion Drutse (moldavialainen), Antti Timonen (karjalainen), Tahavi Ahtanov (kazahilainen = kazakstanilainen), Altai Mamedov (azerbaidžanilainen) ja Albert Bel (latvialainen).

Kuten arvata saattaa, tällainen kertomusmäärä sisältää useammanlaisia aiheita. Ehkä niin on myös lukijan kannalta parasta, sillä yksi yhtenäinen teema saattaisi vaikuttaa puuduttavasti. (Toisaalta tulin lukiessani ajatelleeksi tiettyjen aihepiirien mukaisten novellivalikoimien kokoamista ihan huvin vuoksi ja ajatuksen tasolla.) Tämän kirjan aiheena voi tietysti nähdä pelkästään laajan neuvostomaan kuvaamisen. Teos sisältääkin kuvauksia niin kaupungeista kuin syrjäseuduilta, meren, järven ja jokien ääreltä, metsistä, pelloilta, soilta, sodan ja rauhan ajoilta. Ihanteikkaassa avauskertomuksessa Konstantin Fedin kertoo kuvataiteilijasta ikuistamassa itseään Leniniä. Lilli Prometin kertomus Yhden kesän akvarellit taas kertoo toisesta kuvataiteilijasta, joka maalaa vesivärein virolaisen rannikkokylän arkista elämää. Prometin kertomuksesta on Virve Aruoja ohjannut vuonna 1966 virolaisen tv-elokuvan Ühe suve akvarellid, jonka katselin netistä – on aika uskollinen kertomukselle.

Antti Timosen kertomus Järvi vain kohisee ja kohisee tuli luettua pikauusintana, se kestää hyvin vertailun kirjan muihin kertomuksiin. Sitä uudelleen lukiessani tuli mieleen, että eräs yhteinen viritys kirjan kertomuksille on se muutos, jonka neuvostojärjestelmä toi kansojensa elämään. Sinänsä kyse ei aina ole muusta muutoksesta kuin perinteisen maaseutuelämän väistymisestä keskusjohtoisen kolhoosimeiningin tieltä. Uusia, laajoja maa-aloja otettiin viljelyksen piiriin. Tästä ilmiöstä kertovat sekä Tšingiz Aitmatov kertomuksessa Kamelinsilmä että Tahavi Ahtanov kertomuksessa Harmaahaikara. Kummankin kertomuksen tapahtumapaikkana on maanviljelyksen käyttöön otettava koiruohoaro. Tästä ja kummankin kertomuksen pioneerityyppisestä päähenkilöstä huolimatta toiston sijasta syntyy laajempi näkymä uusien alueitten käyttöönottoon Neuvostoliitossa. Sankaritarinan sijasta kertomukset kuvaavat arkea ja niitä vaikeuksia, joita nuori unelmoija kohtaa syrjäseuduille muuttaessaan.

Olin erittäin ilahtunut kahdesta urheiluaiheisesta kertomuksesta. Fazliddin Muhammadijevin kertomus Kaksintaistelu sijoittuu tadžikkipainin pariin, kun taas Altai Mamedovin Kahdeksas poika kertoo isästä, joka menettää poikansa jalkapalloilulle. Sota-aikaan sijoittuu kolme kertomusta: Artšil Sulakaurin romanssi Kyyhkyset, Vasil Bykovin valkovenäläistarina Neljäs vahinko ja Atadžan Taganin koskettava Kun sota päättyy. Grigor Tjutjunnikin kirjoittama Katrjan miehelään meno taas kuvaa ukrainalaiskylän hääjuhlaa, aidosti, mutta huumorilla.

Kirjassa on esittelyineen reilut 400 sivua. Lukaisin kirjan läpi neljässä päivässä.