Sukukansojen novelleja

Juha Rikaman ja Marja-Leena Tuurnan toimittama, vuonna 1985 julkaistu teos Sukukansojen novelleja esittelee unkarilaisia, virolaisia, karjalaisia ja saamelaisia novelleja eri kirjoittajilta ja aikakausilta. Kirja on tarkoitettu lukiolaisten käyttöön. Koskapa olen aikoinaan lukion käynyt, kuulunen jollain tapaa kohderyhmään. Olin sitä paitsi eilen lakkiaisissakin. Koululle en mennyt, mutta ahmin huomiota herättävästi pikkuleipiä lakkiaisjuhlassa.

Minäpäs kerron keitten kaikkien novelleja kirjasta löytyy:

Unkari: Kálmán Mikszáth, Ferenc Herczeg, Zsigmond Móricz, Andor Endre Gelléri, Tibor Déry, István Örkeny, György Moldova

Viro: Eduard Vilde, Friedebert Tuglas, A. H. Tammsaare, Aadu Hint, Arvo Valton

Neuvosto-Karjala: Antti Timonen, Jaakko Rugojev

Saamelaiset: H. A. Guttorm, Kirsti Paltto.

Kun novelleja tarkastelee itäblokin maitten sosialismin ajan kirjallisuuden lukuharrasteeni taholta, on tietenkin selvää, että kaikki kirjan novellit eivät voi edustaa sosialistista realismia. Saamelaiset kirjoittajat eivät ole sosialistimaan kansalaisia. Unkarin ja Viron kirjoittajien novelleista monet on kirjoitettu jo kauan ennen minkään valtakunnan reaalisosialismia. Tämä tosin ei takaa, etteikö niistäkin novelleista saattaisi löytyä työväestön vallankumoukseen tähtäävää sanomaa. Näin on laita erityisesti Eduard Vilden upeassa, vahvassa novellissa Lain ja oikeuden mies (vuodelta 1906). Toisaalta taas – koska on kyse kirjailijoista eikä propagandaosastosta – sosialismin aikakauden kirjailija saattaa kirjoittaa hyvinkin vahvasti järjestelmää arvostellen, kuten Tibor Déry novellissaan Rakkaus (vuodelta 1956). György Moldovan novelli Lyömätön yksitoistikko (1966), sijoittuu jalkapallon (lue: jalkapallohulluuden) maailmaan, mutta sen satiiri antaa kirjailijalle mahdollisuuden napautella nilkoille myös kotimaansa talousjärjestelmää. Arvo Valtonin erikoinen tarina Vihreäreppuinen mies (1968) kertoo ääneen lukemisesta sosialistisessa maassa, jossa erilaisia komiteoita leivottiin kuin ylioppilaita keväisin.

Karjalaisten kirjoittajien osalta oli tavallaan elämys jo katsella kirjan sisällysluetteloa. Kun muitten tekstien kohdalla mainittiin kääntäjät, ei näissä Neuvosto-Karjalan kirjailijoitten teoksissa ole tarvittu kääntäjää. Kyseessä on siten aito ja alkuperäinen suomenkielinen sosialistinen realismi! Antti Timosen novellissa Järvi vain kohisee ja kohisee (1958) kerrotaan sivumennen Neuvosto-Karjalan asutuksen keskittymisestä ja saloseutujen autioitumisesta. Novelli henkii lämpöä pienen ihmisen katoamassa olevaa elämänpiiriä kohtaan. Liitän tähän näytteeksi erityisen kotoisan katkelman novellista:

Hän leikkasi puolet kalakukosta ja pani sen Mustille. Sillä oli lautasensa, jonka se itse piti puhtaana niin kuin vaarikin omat astiansa. Toisen puolen kalakukosta vanhus söi itse hörpäten päälle lämmintä maitoa. Tänään kumpikin piti syödessään vähän kiirettä, kun taas tavallisina päivinä tämä toimitus oli tapahtunut hyvin rauhallisesti.

Kirjassa on 215 sivua ja luin sen neljässä päivässä, suurimman osan luin tänään.