Neuvostoliittolainen
Tšingiz
Aitmatov (1928 – 2008) kirjoitti vuonna 1971 julkaistun pienoisromaanin После
сказки
(suomeksi vaikkapa 'Sadun loputtua'), joka tunnetaan myös nimellä Белый пароход.
Ulla-Liisa Heinon
pienoisromaanista laatima suomennos ilmestyi vuonna 1972 nimellä
Valkoinen laiva.
Valkoinen
laiva sijoittuu Issyk-Kul
-järveä reunustavalle
vuoristoseudulle Kirgisiaan. Tarinassa myös puhutaan kirgiiseistä
kansana, erityisesti eräästä heimosta. Kertomus sijoittuu
syrjäiselle luonnonsuojelualueelle, metsänvartijan majalle, jota
asustaa seitsemän henkeä. Tarinan keskiössä on joukon ainut
lapsi, kouluaan aloitteleva poika. Kertomuksessa häntä ei nimetä,
kaikki muut kylläkin. Poika on vanhempiensa avioeron jälkeen jäänyt
ukkinsa ja tämän uuden vaimon huostaan. Kavereitten puutteessa hän
turvautuu mielikuvitukseensa. Tässä häntä auttaa ukin toistama
ikivanha myytti sarvekkaasta hirviemosta, maraalista
(wikipedian mukaan näyttää tarkoittavan isokaurista eli
saksanhirveä). Tosi ja satu sekoittuvat pojan mielessä, ne kiskovat
häntä yhtäältä eteenpäin, avaraan maailmaan, toisaalta
menneisyyteen, ukin edustaman luontoa kunnioittavan, ahkeran ja
hyveellisen elämänmenon piiriin.
Vaikka
Valkoinen laiva on
kertomus lapsesta, en silti pitäisi sitä lastenkirjana. Nuorten
kirjana se varmaan menettelee. Aikuisille – no, ainakin minulle –
sillä on paljon annettavaa. Taru sarvekkaasta hirviemosta, joka
johdatti bugu-heimon
kaukaa Jeniseiltä
turvalliselle ja rauhaisalle asuinseudulle Kirgisiaan, herätti minut
ajattelemaan muinaisia kansojen liikkeitä. Mistä syystä
suomalaisten esi-isät jättivät omat varhaiset kotiseutunsa ja
hakeutuivat pohjoisiin erämaihin? Oliko kyse elintilan hakemisesta,
hankkiutumisesta pois seudulta, jossa kansat eivät malttaneet elää
sovussa keskenään? Oliko muutto itsepuolustusreaktio? Siten se
kuvataan kirgiisiheimon tarussa – olipa se totta tai ei.
Lapsen
mielikuvissa tärkeänä on haave omista vanhemmista, sillä uusi
mummo pitää poikaa vain taakkana. Poika tietää vanhempiensa
elävän, hän myös tietää, että sekä isällä että äidillä
on uusi perhe. Hän kiikaroi vartiopaikalta kaukana Issyk-Kul
-järvellä kulkevaa valkeaa laivaa, sillä hän on kuullut isänsä
työskentelevän sellaisella laivalla matruusina.
Aitmatovin
kerronta tempaa mukaansa. Hän kuvaa luontoa ja ihmisiä yhtä lailla
hienon ymmärtävästi oleellisen esiin piirtäen. Minua kosketti
monella tapaa kuvaus, jossa esimiesasemassa oleva henkilö suomii
nykymeininkiä, jossa esimiehiä ei enää kunnioiteta kuten hänen
mielestään kuuluisi:
Tolvanat,
kelvottomat viranomaiset! Ei väkeä sillä tavoin kohdella! Oli
sellainenkin aika, että päät vain lentelivät, eikä kukaan edes
inahtanut. Se vasta oli! Mutta nyt! mitättömistä mitättöminkin
on nyt saanut päähänsä esiintyä opettavaisesti.
Kyllä
minun kokemani mukaan meidänkin maastamme edelleenkin löytyy
ihmisiä, jotka ajattelevat, ettei ihan kaikkia kansalaisia ole luotu
tasa-arvoisiksi vaikkapa esimiesten tai paremmin koulutettujen tai
älykkäämpien edessä.
Kirjassa
on 177 sivua ja lukaisin sen parissa päivässä.
Valkoisen
laivan ovat lukeneet myös Paula sekä MrRainfold.
Keskiviikkona 25. maaliskuuta 1987 näin romaanista sovitetun, Bolotbek Shamshijevin ohjaaman elokuvaversio Valkea laiva (1976) TV1-kanavalta. Tuolloin, vielä peruskouluiässä, elokuva teki suuren vaikutuksen. Kirgiisi-sana oli minulle tuttu haukkumanimenä, ja siksikin säälin poikaa. Ja salkun muistan kaikkein parhaiten!
VastaaPoistaMyöhemmin olen myös lukenut romaanin, ja juuri Valkoisen laivan takia panin kahdeksan vuotta sitten hyvin merkille Aitmatovin kuoleman, vaikken häneen tätä teosta enempää ole tutustunut. Aitmatov ei saanut kuolla kirjailijan 80-vuotisjuhlaviettä tuolloin virallisesti viettäneessä Kirgisiassa vaan Saksassa.
Long time no see, Derrickus!
PoistaJuu, huomasin wikipediasta, että tuo elokuvakin on tehty, mutta unohdin sen tekstissäni mainita. Nyt kommenttisi olkoon kaikelle kansalle muistutuksena elokuvan olemassa olosta. En tainnut katsella elokuvaa, koska kirjan tarina ei tuntunut tutulta.
Huomasin wikistä, että Aitmatov oli Kirgisian itsenäistyttyä toiminut diplomaatin tehtävissä. Minä olen sitten meistä elokuvan osalta kokemattomampi, mutta kirjallisesti "lukeneempi", koska luin Aitmatovilta tämän pienoisromaanin lisäksi yhden novellin tuossa kesäkuussa kertomusvalikoimassa nimeltä Kamelinsilmä. Aitmatovin tarinan mukaan valikoima olikin nimetty.
Kiitti kommentista! Aika vähiin on jäänyt ulkopuolinen mielenkiinto tätä haastetta kohtaan, välillä tässä tuntee höpisevänsä itsekseen!
Olet monella tavalla lukeneempi: kaunokirjallisuussaldossani on tältä vuodelta 2016 vasta neljä teosta, kaikki romaaneja.
PoistaEn malttanut olla hakematta lisätietoa Aitmatovistamme: ranskalaisten Louis Aragon on ylistellyt hänen Džamilja-romaaninsa (1958, suom. 1963) maailman kauneimmaksi rakkaustarinaksi.
Vielähän vuotta on jäljellä. Minä jo laskeskelin, mitkä kirjat ennätän lukea ennen kuin oma lukuhaasteeni päättyy (marraskuun 7. päivä). En taida yrittää viittätoista kirjaa enempää.
PoistaDzamiljaa lukematta en osaa sanoa muuta kuin että Aitmatovilla tuntuisi olleen sitä suuren kirjailijan rohkeutta käsitellä aiheitaan sovinnaisuuksille kumartelematta.
Minusta tämä oli omalla tavallaan koskettava kirja. Aitmatov on taitava lapsen(kin) ajatusmaailman kuvaaja. Oman kansan historia on hänelle myös tärkeä.
VastaaPoistaKiitos kun linkitit!
Aitmatov vaikuttaa olleen taitava kertoja. Teksti on tasapainoista ja helposti luettavaa, mutta aiheen käsittely on rohkeaa ja kiitettävän omaperäistä.
PoistaKiitos samoin!