Romanialainen Zaharia Stancu (1902 –
1974) kirjoitti vuonna 1968 julkaistun romaanin Ce mult te-am
iubit. Vuonna 1973 julkaistiin Pirkko Talvio-Jaatisen romaanin
ruotsinkielisestä käännöksestä laatima suomennos nimellä Miten
sinua rakastinkaan.
Stancun romaani sijoittuu Omidan
kylään, pitkään, ahtaaseen ja köyhään Calmatuin laaksoon.
Keskushenkilönä oleva Zaricutaksi kutsuttu mies on
bukarestilainen sanomalehden toimittaja, joka saa kuulla äitinsä
kuolleen. Hän matkustaa oikopäätä vanhalle kotiseudulleen
Omidaan, kotitaloon, jossa ruumiinvalvojaiset ovat jo käynnissä.
Romaanissa kuvataan Zaricutan ja hänen sukunsa surujuhlaa. Pienen
romanialaiskylän perinteiset tavat kuvataan sujuvasti sitä mukaa
kuin asiat etenevät. Kaikki vaikuttaa tapahtuvan luonnollisesti,
omalla painollaan, niinkuin seudulla on toimittu iät ja ajat. Suru
purkautuu vuolaana, kylän trumpetinsoittaja puhaltaa iltasoittoa,
kirkossa soitetaan kelloja.
Perinteisten hautajaismenojen ja niihin
olennaisesti liittyvän parin päivän syömingin ja juomingin
lisäksi romaanissa käsitellään muistoja, unohtumista, laajan
perheen ja suvun henkilösuhteita, köyhyyttä, seutukunnan
onnettomia ihmiskohtaloita. Eräänä tärkeänä teemana nousee
esiin sokeutuminen ja tavallaan siihen liittyen elämä kuoleman
jälkeen, onko sitä vai katkeaako elämä kuolemaan, onko mitään
olemassa sen jälkeen. Arvoituksellisimman arvion esittää näkemänsä
unen perusteella vanha Pitulicea-mummo, jolle hänen kuollut
miehensä on unessa kertonut seuraavaa:
”Elämä ei ole mitään, Pitulicea,
eikä kuolema liioin ole mitään. Molemmat ovat vain eräänlaista
unta. Ihminen ojentaa kätensä tavoittaakseen siihen elämän, mutta
ei saa sitä kiinni. Hän ojentaa kätensä tavoittaakseen unen,
mutta sitäkään ei saa kiinni.”
Zaricuta pohtii äitiään, joka on
laskettu äkkiä muurattuun hautaholviin arkussa, johon on
niittykukkien mukana tullut iso määrä muurahaisia. Muurahaiset
äidin hautaholvissa pistävät miehen ajatukset liikkeelle, samoin
sisar, joka valittaa sokeutuvansa. Hautajaisvieraitten joukossa on
kaksi sokeutunutta, jotka kertovat miten he edelleen pystyvät
havainnoimaan asioita, vaikka näkökyky on mennyttä. Zaricutan
vyörynä vallanneet muistot kotikylästä, lapsuudesta, suvun
vaiheista ja monien läheisten reaktiot äidin kuoltua sysäävät
päiväkausia ryypänneen ja huonosti nukkuneen miehen mielen
semmoiseen myllerrykseen, että hänkin näkee lopulta unen, jossa
puhuva pöllö antaa Zaricutalle kyvyn nähdä sitä mitä
ihmissilmin ei ole mahdollista nähdä.
Tässä kirjassa sosialismia ei mainita
sen paremmin halkaistulla kuin halatulla sanallakaan, mutta
kyläläisten elämänmenoa kuvaillaan sitäkin elävämmin ja
rehevämmin. Vaikea sanoa mikä osa kerrotusta on taiteellista
vapautta ja mikä todenmukaista kuvausta seudusta. Joka tapauksessa
oikein kiva ja sujuva luettava, raskaasta aiheesta huolimatta.
Kirjassa on 237 sivua. Lukaisin sen
kolmessa päivässä.
Minä muistan tämän kirjan, jo pelkästään kirjan nimi tuo muistoja. Luin kirjan kauan aikaa sitten nuorena tyttönä. Kaikkea sitä on tullutkin luetuksi. Kiitos muiston nostamisesta mieleen!
VastaaPoistaKaikkea sitä tulee luetuksi aina vain. Mutta eipä ne siitä taida meitä moitteeseen pistää.
Poista