Hyödynnän tekstini väliotsakkeissa
tunnetun kirjallisuuden nimiä.
Landet som icke är
Noin vuoden ajan luin eurooppalaisen
sosialismin aikaista kirjallisuutta saadakseni sitä kautta
jonkinlaisen käsityksen elämästä sosialistisissa maissa. Halusin
tutustua katoamassa olevaan lähihistoriaan, kun siihen vielä on
mahdollisuus vähällä vaivannäöllä. Sain todeta, että kyseinen
kirjallisuus on todellakin katoamassa kirjavarastojen kätköihin
uudemman kirjallisuuden vallatessa tilaa kirjastojen hyllyiltä.
Muutamaa lukemaani kirjaa ei ollut Kuopion kirjaston
lainausjärjestelmässä lainkaan, onneksi ne sentään löytyivät
kirjaston tietokannasta lainattavina, joskin varastossa
säilytettävinä. Yksi oli kadonnut, sain sen hankittua divarista.
Kaiken kaikkiaan tiedon hakeminen sosialismin ajan kirjallisuudesta
muistutti jossain määrin salapoliisin työtä – siksi kai tämä
loppuanalyysikin. Koska en ole mikään Poirot, heittelen
ajatuksiani tähän missä sattuu järjestyksessä, eivätkä kaikki
palaset loksahda kohdalleen.
Totuus
ja oikeus
Virolaisen
A. H. Tammsaaren moniosaisen romaanin nimi sopinee
kuvastelemaan sitä vaikeutta, mikä sisältyy sosialistisen ajan
kirjallisuuden tulkintaan. Monet näkevät reaalisosialismin
1900-luvun suurimpana rikoksena, ihmisiä vangittiin, tuomittiin
leireille, teloitettiin, pidettiin jatkuvassa pelossa. Tämä on
varmasti totta. Mutta onko se koko totuus? Reaalisosialismissakin
ihmiset elivät ihmisen elämää, niissä puitteissa, jotka heille
oli suotu. Olisiko kaikki se elämä ollut turhaa? Olisiko kaikki
sosialismin ajan taide turhaa? Pelkkää hengissä sinnittelyä tai
valehtelemista?
Oman
näkemykseni mukaan ihmisen itsetunnolle on hyväksi, mikäli hän
keksii ruveta syyttämään jotakin toista omasta onnettomuudestaan.
Sosialismi – luhistunut menneisyyden talousjärjestelmä on
erinomainen syntipukki, koska se ei voi puolustautua ja sitä kohtaan
tunnetaan yleistä vastenmielisyyttä. Monessa tapauksessa se
vastenmielisyys on oikeutettuakin, mutta tuskinpa kumminkaan joka
asiassa.
Minun
mielestäni on totta, että sosialismin ajan kirjallisuus tuotti
kelpo luettavaa samalla tavalla kuin aikansa kirjallisuus muuallakin.
Sosialismin ajan kirjallisuutta on oikeus pitää kuvauksena
todellisuudesta, vaikka sen mahdollisuudet koko totuuden
ilmaisemiseen olivatkin rajoitetut.
Wovon
man nicht sprechen kann...
Kaikkia
asioita ei saanut sanoa suoraan sosialismin ajan taiteessa. Sama päti
koko yhteiskuntaan. Neuvostoliiton johdon sananvalintoja tulkittiin
mikroskooppisen tarkasti, puhuttiin kremnologiasta, lähes
huomaamattomien vihjausten näkemisestä ilmaisujen erilaisuuden
kautta. Lukemassani sosialismin ajan kirjallisuudessa sosialistista
järjestelmää ei arvostella kovinkaan merkittävästi. Jopa
sosialistimaitten ulkopuolelta tulevat kirjoittajat suhtautuvat
sosialismiin kohteliaalla ymmärtämyksellä. Poikkeuksen muodostavat
Pentti Saarikoski (Aika Prahassa, 1967) ja Jörn Donner
(Berliini – arkea ja uhkaa, 1958), jotka luultavasti kuvaavat
näkemäänsä sellaisena kuin sen näkevät ja tuntevat. Yleensä
järjestelmän arvostelu sosialistimaitten kirjallisuudessa ei
kyseenalaista sosialismia vaan näkee sen toteuttamisen
yksityiskohdissa tiettyjä puutteita, esim. virkavaltaisuudessa.
Arvostelu kohdistuu usein myös maaseudun muuttumiseen, perinteisen
venäläisen kyläyhteisön katoamisesta runoili jo Sergei Jesenin
1920-luvulla. Osip Mandelstam (Egyptiläinen postimerkki,
1927) verhoaa syvän huolensa lapsuutensa Pietarin kaoottisesta
muutoksesta syyttämällä siitä maaliskuun vallankumousta.
Sota –
Sota on tärkeä teema sosialismin ajan
kirjallisuudessa. Se ei tietenkään ole aina pääteema, mutta
rauhan aikanakin se näyttelee tärkeää roolia kuolleena miehenä
kulissien takana. Sota synnytti sosialistiset valtiot. Venäjällä
tsaarin valta kaatui ensimmäiseen maailmansotaan, toinen
maailmansota ajoi keski- ja itä-Euroopan Neuvostoliiton otteeseen.
Usein sota on merkinnyt paitsi draamaa ja tragediaa, myös
sankaruutta. Sitä ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton syntyyn
liittyneet sodat tosin yleensä esitetään masentavina. Mutta Suuri
Isänmaallinen Sota, kuten toista maailmansotaa Neuvostoliitossa
kutsuttiin, synnytti sankaritarinoita. Kun sankaruus oli
puhkikulutettu, syntyivät uudenlaiset sankarit, sellaiset joita
Emmanuil Kazakevitš
edelsi hämmästyttävän hienolla novellillaan Kaksi
miestä arolla (1948).
Kokematon, hätääntynyt upseeri saattaa toiminnallaan pataljoonansa
vihollisen hyökkäyksen armoille. Kenttäoikeus tuomitsee miehen
kuolemaan, mutta ennen tuomion täytäntöönpanoa omat joukot
perääntyvät ja tuomittu jää vartijansa kanssa kahden arolle.
Samaan erikoisen asetelmalliseen ja myyttistä sankaruutta rikkovaan
sävyyn kirjoitti Boris
Vasiljev romaanissaan,
joka suomennettiin nimellä Ja
ilta oli rauhaisa (1969).
Sota ei
jäänyt pelkkiin sodan kuvauksiin vaan sota jatkui ihmisten mielessä
vielä rauhan aikanakin. Aluksi sodan loppuminen lienee vaikuttanut
innostavalla tavalla. Yhteinen vihollinen, fasismi, oli murskattu,
nyt ruvettaisiin rakentamaan uudenlaista yhteiskuntaa. Sodan aikana
kuitenkin tapahtui yhtä ja toista, joka vannehti ihmisten mielessä
myös kirjojen sivuilla. Esimerkkeinä tästä voi esittää vaikkapa
latvialaisen Evalds Vilksin
juutalaisvainoista kertovan kummituskertomuksen Keskiyöllä
(1968) tai liettualaisen
Vytautas Martinkusin
saksalaismiehityksen
tapahtumista kertovan novellin Russellin
paradoksi (1969). Myös
joissakin romaaneissa sota kummittelee taustalla vielä
vuosikymmenien jälkeen. Merkillepantavaa on kuinka sekä
liettualainen Algirdas
Pocius novellissaan
Heinäkuorma (1961)
että virolainen Rein
Saluri novellissaan Muisti
(1972) kertovat kumpikin metsäveljistä, jotka jatkoivat taistelua
neuvostomiehittäjiä vastaan sodan loputtua.
Jörn
Donner kuvaa
monipuolisesti kylmää sotaa kirjassaan Berliini
– arkea ja uhkaa (1958).
Jos Tšekkoslovakian
miehitystä voi nimittää kylmäksi
sodaksi, siitä kertoo
myös itäsaksalaisen Reiner
Kunzen teos Nuo
ihmeelliset vuodet (1976).
Unkarin kansannousu muodostaa ajallisen jakolinjan Ákos
Kérteszin romaanissa
Kunnon ihminen (1971).
– ja rauha
Sodanjälkeinen rauhanaika on kuvauksen
kohteena monissa romaaneissa ja novelleissa. Sotilaan vaikeasta
kotiinpaluusta kertovat Andrei Platonov novelleissaan
Potudanjoki (1936) ja
Paluu (1946) sekä
ukrainalainen Grigor Tjutjunnik novellissa
Ustin ja Oljana. Mitä tehdä, kun vaimolla on toinen – niin
vai onko sillä? Huomattava novelli on myös unkarilaisen Tibor
Déryn kirjoittama Rakkaus (1956),
jossa mielipidevanki palaa kotiin vuosikausien linnareissun jälkeen.
Vankilasta palaa vapauteen myös Vasili Šukšinin
romaanin Punainen heisipuu
(1973) päähenkilö
Jegor. Hän on taparikollinen, hänelle vapaus merkitsee paluuta
rikoksen teille – vai merkitseekö?
Lähes
idyllisenä kuvauksena elämästä DDR:n maaseudulla koin Christa
Wolfin romaanin Kesänäytös
(1989),
jossa toisilleen tutut kaupunkilaiset perhekunnat hakeutuvat
kesäasunnoilleen, joita ovat hankkineet samasta, pienestä
mecklenburgilaiskylästä. Oili
Tannisen kuvaus elämästään
Neuvostoliiton pääkaupungissa Samovaari
– elämää Moskovassa (1963)
henkii rauhanomaista rinnakkaineloa ja venäläisen elämäntyylin
lempeää hyväksymistä. Konstantin
Paustovskin kertomusten
valikoima Venäjän
sydänmailla kuvaa
näkymiä, jotka tosiaankin soveltuvat kirjan otsikkoon. Monenlaisten
luonnonilmiöitten parissa Paustovski löytää aikaa vaikka katsella
poutapilvien vaellusta.
Kuinka teräs karaistui
Rauha tuo tullessaan
jälleenrakennuksen, jossain maan kolkissa otetaan ensimmäistä
kertaa käyttöön vesivoimavaroja, kuten Nikolai Tihonovin
novellissa Bolsevikki Simon (1932). Leivän sijasta
kansalaisille saattaa ollakin tarjolla sähkövaloa, kertoo Andrei
Platonov novellissaan Sähkön kotimaa (1939). Työ on
tärkeä osa arkea, kuten virolaisen Mats Traatin romaanissa
Viisi tanssia (1971), joka koostuu viidestä maalaiskylän
elämän kuvauksesta 1900-luvun alkuvuosista maatalouskolhoosien
aikaan. Näennäisen idyllisen kuvauksen työstä kodin piirissä ja
vähän muuallakin tarjoaa unkarilaisen Magda Szabón novelli
Kukonlaulun aikaan (1967). Unkarilainen Erzsébet
Galgóczi kuvaa novellissaan Miljoona
kilometriä Budapestiin (1967)
yhteiskunnallista kiipijää, joka vähät välittää työnsä
tuloksista yhteiskunnalle, kunhan itse saa tarvitsemansa hyödyn.
Säntillistä työntekijää kuvaa romaanissaan Kunnon ihminen
(1971) unkarilainen Ákos
Kértesz. Moitteettomuutta tavoittelevan päähenkilön elämää
kahlitsee isoisän maahanmuuttajataustasta johtuva oman erilaisuuden
pelko. Tehdastyön parissa, vaikkakin ammattikirjailijan
johdattamana, kuljetaan Ilja Erenburgin romaanissa Suojasää
(1956), joka antoi nimen koko aikakaudelle.
Omat versionsa työnteosta kertoo myös
tšekkiläinen Bohumil Hrabal
romaaneissaan Tarjoilin
Englannin kuninkaalle
(1971) ja Liian meluisa
yksinäisyys
(1976). Tarjoilin
Englannin kuninkaalle pohtii rahanteon mielekkyyttä, kun taas Liian
meluisa yksinäisyys keskittyy yhteiskunnallisesti vanhentuneen
kirjallisuuden pelastamiseen paalaimelta(!).
Nuoren Wertherin kärsimykset
Modernia ihmiskuvaa edustavassa
novellissaan Fro (1937), Andrei Platonov kuvaa nuorta, itseään
etsivää naista, jonka poikaystävä on vielä vankemmin virittynyt
ula-taajuuksille. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneissä
kansandemokratioissa tämänkaltaisia hahmoja nousee esiin myös.
Nuorisokuvauksina virolaisen Mati Untin pienoisromaani Velka
(1964) ja itäsaksalaisen Ulrich Plenzdorfin
nuorisoromaani Nuoren W:n uudet kärsimykset (1973) ovat
kesympiä kuin Platonovin Fro, mutta ne ovat selvästi
yhteiskunnallisempia. Itäsaksalaisen Reiner Kunzen pieni
kirjanen Nuo ihmeelliset vuodet (1976) kuvaa karulla tavalla
nuorison vaikeutta sopeutua tylyn sotilaalliseen DDR-menoon. Paljon
laimeammalla linjalla yhteiskunnallisesti ollaan slovakialaisen Klára
Jarunkován nuorisoromaanissa Vaitelias veli (1967),Vera
Panovan nuorisoromaanissa Serjoža
(1955) ja Gavriil
Trojepolskin romaanissa
Bim Mustakorva (1971).
Romaanit kuvaavat lapsia ja nuoria jokseenkin uskottavalla ja
lämpöisellä tavalla, mutta sisältävät myös vakavia teemoja.
Omilla ulottuvuuksillaan pelaa Eduard
Uspenskin satukirja
Fedja-setä, kissa ja koira
(1974), kertomus, johon
useampi ihastuu ensilukemalta.
Aikuisväestön
luettavaksi tarkoitettu lapsuuskuvaus on albanialaisen Ismail
Kadaren romaani Kivisen
kaupungin kronikka (1971),
jossa eteläisen Albanian kaupunki vapautuu milloin minkäkin
vallanpitäjän otteesta ja saa viimein nähdä vallassa
albanialaiset kommunistit. Vielä lohduttomampi nuoren elämän
kuvaus on bulgarialaisen
Jordan Raditškovin romaani
Vuoret tulivat lähelle
(1977), kertomus täpärästi
kuolemalta pelastuneen nuoren ajautumisesta omaan, erilliseen
maailmaansa. Ehkä vieläkin rankempi on kirgisialaisen Tšingiz
Aitmatovin romaani
Valkoinen laiva (1971).
Vanhempiensa hylkäämä lapsi viettää yksinäistä elämää
vuoristossa uneksien paluusta isän ja äidin huomaan. Erittäin
hieno, mutta astetta lempeämpi lapsuuskuvaus on Valentin
Rasputinin novelli Ranskan
tunteja, jossa nuori
ranskanope yrittää auttaa omillaan sinnittelevää, köyhää
oppilastaan.
Nenä
Huumorin
osuus lukemissani kirjoissa on hankalasti määriteltävä juttu. Osa
huumorista on sellaista sarkasmia, jota kaikki eivät huumorina
pitäisi. Joitakin selkeitä huumoripläjäyksiä joukkoon silti
mahtui.
Vasili
Belovin kertomusvalikoima
Kaksi valoisaa vastakkain
(1960- ja 1970-luvuilta) sisälsi sentyyppistä maaseutuhenkistä
huumoria, joka ei oikein minuun tehonnut. Naurut jäivät vähiin.
Herakat naurut kirvoitti lastenkirja Fedja-setä,
kissa ja koira. Bohumil
Hrabalin kirjat sisältävät
myös paljon huumoria, joskin se huumori ei aina naurata. Ehkä
humoristisin hänen teoksistaan oli Tanssitunteja
aikuisille ja edistyneille.
Jotkut novellit oli tehty pakinamaisella asenteella. Erityisesti
muistuvat mieleen bulgarialaisen Liljana
Mihailovan novelli
Solisti,
joka kertoi maalauskeikkoja tekevästä oopperalaulajasta sekä
bulgarialaisen Georgi
Velitškovin kertomukset
Tuhkimosatu
ja Kilpailevat kaupungit.
Myös latvialaisen Andris
Jakubānsin novelli Anton
ja Kleopatra edustaa
makaaberista aiheestaan huolimatta lämmintä, humoristista
asennoitumista elämään. Aidon humoristiseksi luen myös
liettualaisen Saulius Tomas
Kondrotasin kertomuksen
Keräilijä (1980).
Näen siinä sellaista todellisuutta taivuttavaa vinhan kaunista
outoutta, joka minua kunnon kertomuksissa miellyttää. Oudon
kertomuksen tarjosi myös Mihail
Bulgakov Gogolin
Kuolleitten sielujen
fanifiktiossaan Tšitšikovin
seikkailut
(1925). Neuvostoproosa
sisälsi Mihail Zoštšenkon
kertomuksen Pirunpeliä
(1922), jonka huumori ei
kumminkaan uponnut minuun erityisemmin. Ehkä sitä ratkiriemukkainta
tekstiä sisälsi unkarilaisenGyörgy
Moldovan novelli Lyömätön
yksitoistikko (1966),
jossa jalkapallovalmentaja ottaa valmennettavakseen apinajoukkueen.
Olisin
kernaasti sallinut huumorin tulla tyköni laajemminkin, mutta tähän
oli tyydyttävä.
Saatana
saapuu Moskovaan
Koska
luin myös valikoiman Mihail
Bulgakovin kertomuksia,
tulee hänet ilman muuta mainita tässä. Novelli Kaanin
tuli ja kertomus nimeltä
Morfiini
sopivat otsakkeen alle hieman eri syistä. Kaanin tuli kertoo
matkailijajoukosta, joka tulee vierailemaan museona säilytetyssä
kaanin palatsissa. Vanha ja uusi maailma kohtaavat. Morfiinissa
kohtaavat huumaavasta aineesta riippuvaiseksi rapsahtavan lääkärin
maailmat ja todellisuus, jossa elää hänen hoitajansa. Koska
Saatana saapuu Moskovaan
kertoo Pahan voimien
vierailusta neuvostokaupungissa, mainitsen tässä jotain muutakin
otsakkeen alle sopivaa lukemastani. Osip
Mandelstamin novellissa
Egyptiläinen postimerkki
(1927) Pietarin kaupunkiin
saapuvat neuvostot ja ne saavat kaupungin sekaisin. Arkadi ja Boris
Strugatskin scifi-romaanissa Stalker
(1972)
kaupunkiin saapuu
toisen aurinkokunnan alus aiheuttaen pitkäaikaista huolta ja
hämmennystä. Strugatskien toisessa romaanissa Hankala
olla jumala (1964),
ihmiskunnan edustajat menevät sotkemaan elämää planeetalla, jossa
elellään vielä keskiaikaa. Puolalaisen Stanisław
Lemin romaanissa
Costaricanan pikkuvaltiossa järjestetyssä Futurologisessa
kongressissa (1971)
mieltäohjailevat huumeet sotkevat kaikkien asiat. Toisen puolalaisen
Jerzy Andrzejewskin
romaanissa Vetoomus
(1968) mielen sairaudesta kärsivä mies näkee itseään vakoilevana
paholaisena oman maansa salaisen poliisin. Eihän sellaista voi
tapahtua. Dmitri
Šoštakovitš näkee
muistelmissaan paholaishahmona Stalinin.
Virolaisen Jaan Krossin
novellikokoelmassa Silmien
avaamisen päivä (1979 –
1986) nähdään paholaisena miehittäjät, ensin saksalaiset, sitten
neuvostoliittolaiset. Liettualainen Antanas
Vienuolis kertoo
novellissaan Tähtitieteilijä
Šmukštaras (1952) maalla
asuvasta miehestä, jota kiinnostaa muukin kuin heinänteko – ja
sekös on kyläläisille liikaa. Bertolt
Brechtin näytelmässä
Galilein elämä (1955)
tunnettu luonnontutkija joutuu papiston vainon kohteeksi.
Jugoslavialaisen Branimir
Šćepanovićin pienoisromaanissa
Suu täynnä multaa (1974)
on vuoristoon saapuneen miehen poikkeava käytös liikaa muille
luonnossa liikkujille, mikä riittää käynnistämään vainon.
Kuolema
Venetsiassa
Joku
varmaan ajattelee, että eihän Venetsia liity sosialismin ajan
kirjallisuuteen mitenkään, mutta kumma kyllä tšekkiläisen
Josef Škvoreckýn
dekkarikertomusten sarja Luutnantti
Borůvkan
murheet (1962 – 1965)
sisältää tarinan, jossa tehdään murha Venetsiassa. Škvoreckýn
kertomukset ovat viihdehenkisiä, joskin toisinaan hän ajautuu
kirjoittamaan kuolemasta pohdiskelevampaankin sävyyn. Toisessa
lukemassani dekkarissa, latvialaisen Alberts
Belsin romaanissa Häkki
(1972), kuvataan kuoleman
lisäksi riikalaista elämää. Erikoinen kuoleman kuvaus on Nodar
Dumbadzen nimikertomus
valikoimasta Kiittämätön
ja muita gruusialaisia novelleja.
Satavuotias huomaa syntymäpäivänään eläneensä jo tarpeeksi.
Äidin kuolema ja hautajaiset ovat aiheena romanialaisen Zaharia
Stancun romaanissa Miten
sinua rakastinkaan (1968).
Kylän leipurin ja hänen vaimonsa kuolemaa ratkotaan bulgarialaisen
Jordan Raditškovin
kolmessa novellissa, jotka ovat peräisin kokoelmasta Ruutiaapinen
(1971). Jaakko Rugojev
runoilee pienten karjaiskylien kuolemasta kokoelmassaan Maan
huolia (1978), samasta
aiheesta kertoo Antti
Timonen novellissaan Järvi
vain kohisee ja kohisee
(1958). Itäsaksalaisen Christoph
Heinin romaani Vieras,
ystävä (1982) alkaa
päähenkilönä olevan sinkkunaisen miesystävän hautajaisista.
Romaanissa keskitytään kuitenkin ennen muuta kyseisen naishenkilön
sisäiseen rakenteeseen.
Rakkaus
kolmeen appelsiiniin
Tässä
viimeisessä luvussa tarkastelen pienen esimerkin kautta sitä
tärkeintä tunnetta mitä kuvitella saattaa. Appelsiininkukkien
tuoksua. On vaikea keksiä missä lukemistani kirjoista ei olisi
ollut mukana rakkautta. Runoista sitä löytyy. Neuvostolyriikkaa
3 -valikoimassa oli Anna
Ahmatovan rakkausruno, se
jossa ”Ennennäkemätön
syksy rakensi korkean kupolin, eikä pilvillä ollut lupa sitä
kupolia pimentää...” Ainakin
erään suomennoksen mukaan. Majakovskin
Amerikkaa
mollaavat runot pysähtyvät ihastelemaan Brooklynin siltaa.
Fedja-sedän
vanhemmat
etsivät poikansa laajan Venäjänmaan kylistä. He tekevät sen
tietenkin rakkaudesta. Dmitri
Šoštakovitš sanailee
kyynillisesti, mutta hän rakastaa musiikkia, muusikkotovereitaan
selvästi myös. Samanlaista rakkautta omaan lajiinsa tuntee
jääkiekkoilija Valeri
Harlamov.
Puolalainen Krzysztof
Kieślowski
ei
hymyile paljon ja on taipuvainen pessimismiin, mutta hän rakastaa
elokuvaa.
Sitten
se esimerkki. Novellissaan Paluu
(1946)
neuvostoliittolainen Andrei
Platonov kertoo
tarinan kapteeni Aleksei
Ivanovista,
joka kotiutetaan asepalveluksesta pitkien sotavuosien jälkeen.
Kotimatkalla hän tutustuu Mashaan. Aleksei jää pariksi päiväksi
naisen luokse. Sitten hän jatkaa keskeytynyttä kotimatkaansa.
Kotona odottavat vaimo, poika ja tytär. Isä ei tunne asemalle
vastaantullutta Pjotr-poikaa, 11-vuotiasta, joka on kotona oppinut
tekemään kotitöitä. Aleksei ja Pjotr saapuvat kotiin. Petruška
neuvoo ja opastaa viisivuotiasta siskoaan, toisinaan äitiäänkin.
Jokin on oudosti, Aleksei saa kuulla äidin työtoverista,
Semjon-sedästä, joka usein poikkeaa kylässä. Mustasukkaisuus
roihahtaa sodasta palaavan soturin mieleen. Asiaa ei auta, kun vaimo
kertoo miten Semjon on ollut perheelle avuksi. Seuraa sekava
välienselvittely, joka sekoittaa enemmän kuin selvittää. Aleksei
muistaa Mashan, hän päättää jättää perheensä matkustaakseen
naisen luo. Hän nousee junaan, juna lähtee, mutta junan ikkunasta
hän näkee kaksi lasta, pienen pojan ja vielä pienemmän tytön
juoksevan junan perässä ikäänkuin he yrittäisivät huutaa jotain
sellaista, että juna
kulje hitaammin!
Laitan tähän kauniiksi lopuksi lainauksen kyseisen novellin
lopusta:
Nyt
Petruška ja Nastja juoksivat kaukana junan takana kiskojen viereistä
hiekkapolkua pitkin. Petruška piti edelleenkin pientä Nastjaa
kädestä ja raahasi tätä perässään kun tämä ei enää ehtinyt
tepsuttaa omilla jaloillaan.
Ivanov
heitti selkärepun vaunusta ratapenkalle ja laskeutui sitten itse
vaunun alimmalle askelmalle ja hyppäsi junasta samalle
hiekkapolulle, jota pitkin hänen lapsensa juoksivat hänen
jäljessään.
Etpä ole turhaan lukenut sosialistimaissa julkaistuja kirjoja, kun niistä on ollut koottavissa näin antoisa selvitys. Miten ja missä juttusi olisi mahdollista julkaista, jotta asianharrastajat löytäisivät sen helpommin kuin blogista?
VastaaPoistaTällaisissa kirjablogeissahan sitä lukuharrasteesta kirjoitellaan, ei tuo kirjoitus täällä ketään kiusaa. Eivätkä muut lukemista harrastavat henkilöt suinkaan ole kiusaksi asti olleet tekstejäni kommentoimassa, joten eiköhän tämä julkaisemismuoto ole ihan riittävä.
PoistaTänään oli meidän pihassa parvi viherpeippoja maistelemassa ruusunmarjoja. Närhi istuskeli omenapuussa. Harvinaisia vierailijoita ja ihan tervetulleita.
No, se siitä sitten. On leppoisaa siirtyä tarkkailemaan pihan tapahtumia.
PoistaHieno on kooste, tästä sitten suuntaviivoja jatkoseikkailuille lähimenneisyyteen.
VastaaPoistaJoo. Tilastolliset horisontithan jo käytiinkin läpi.
Poista”Ennennäkemätön syksy rakensi korkean kupolin, eikä pilvillä ollut lupa sitä kupolia pimentää...” OIH! Täytyykin tutkia Ahmatovan tuotantoa paremmin. Joskus häntä luin, mutta täytyy palata ...kiitos!
VastaaPoistaEn minä kovin kummoiseksi Ahmatovan tuntijaksi tullut lukemalla Neuvostolyriikkaa 3 -teoksesta muutamia hänen runojaan. Tuon rakkausrunon tuttava olen ollut jo varhaisemmalta ajalta, siteerattu suomennos on Pentti Saaritsan tekemä, se löytyy ainakin käännösrunokokoelmasta Runon suku.
PoistaKiitos. Mitä täällä Espanjassa Suomesta usein kaipaan, on kirjastot. Toki niitä täälläkin on, jopa hyviä sellaisia (että saa lainata kerralla enemmänkin kuin kaksi kirjaa...ja vielä uusia sellaisia), mutta suomalaisissa kirjastoissa on upeat runokirja-osastot!
PoistaRunokirjat ovat usein sellaisia, että niitä voi hankkia kotiin. Voivat ihan rauhassa välillä vähän pölyttyäkin, niihin voi kumminkin palata myöhemmin ja nähdä runot uudella tavalla.
PoistaSuomalaisista nettidivareista löytää ihan laatukirjoja kohtuulliseen hintaan kotiin toimitettuna. Tietysti usein olisi kiva ensin voida tutustua runoihin, mutta yleensä klassikot ovat syystäkin klassikoita.
Tämä sinun haasteesi on ollut todellinen "kokonaistaideteos" postauksineen, kommentteineen ja vakavine sekä hauskoinen analyyseineen. Tuosta "Landet som icke äristä" nousi monenlaisia ajatuksia. Sosialistinen kulttuuri on vaipunut muistoihin ja pian se katoaa myös ihmisten mielistä, kunhan tarpeeksi sukupolvia tulee väliin. Toisaalta luettuani viime aikoina uudempaa virolaista kirjallisuutta ei voi välttyä siltä, että kirjailijat elävät epifyytteinä tuon kadonneen kulttuurin pinnalla ja imevät sieltä energiaa, draamaa ja ideoita.
VastaaPoistaVarmaankin virolaisten kertojien tarinoihin vaikuttavat lähihistorian traagiset tapahtumat samoin kuin vaikkapa saksalaisiin kertojiin sota-aikainen menneisyys. Katsellaanhan meilläkin Tuntematonta sotilasta kerran toisensa jälkeen. Viimeksi katselin sitä ilman ääntä ja yritin hauskuuttaa vaimoani latelemalla suomenkielisiä vuorosanoja pelkkää ruotsinkielistä tekstitystä seuraamalla.
PoistaOli hämmentävää huomata, että sitä mukaa kun olin Kuopion kaupunginkirjaston hyllystä poiminut luettavakseni neuvostokirjailijan teoksen, sain huomata, että hänen kirjoittamansa oli muutaman kuukauden kuluttua siirretty alakerran varaston suojiin.