Antti Timonen: Metsän humistessa

Neuvostoliiton puoleisessa Karjalassa elänyt Antti Timonen (1915 – 1990) kirjoitti kertomukset vuonna 1974 Petroskoissa julkaistuun kokoelmaan nimeltä Metsän humistessa. Suomen kielellä kirjoittaneen Timosen tuotanto voidaan mielestäni laskea mukaan suomalaiseenkin kirjallisuuteen. Antti Timosesta voi lukea lisää http://www.locallit.net/kirjailijat/timonen.html -nettisivulta. Sivustolta löytyy tietoa myös monista muista karjalaisista kirjailijoista.

Metsän humistessa sisältää 25 kertomusta, joista osa on varsin lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Pisimmät tarinat ovat pituudeltaan parinkymmenen sivun mittaisia. Joissakin kertomuksissa on vuoropuheluissa käytetty karjalan kieltä, joka maustaa kerrontaa ja sijoittaa tapahtumat kartalle.

Useimmiten tapahtumapaikkana on Karjala – tai kuten Suomessa tapana oli sanoa – Neuvosto-Karjala. Metsät humisevat yleensä maaseudulla, kaupungeissa piipahdetaan näissä kertomuksissa lähinnä käväisemässä. Teoksen parhaimmat novellit ovat mielestäni viime vuonna jo kahdesti lukemani Järvi vain kohisee ja kohisee sekä Instituutin jälkeen. Edellinen kertoo yksin asuvan vanhan miehen kaipuusta nähdä lapsenlastaan. Samalla kertomus kuvaa karjalaisen kotiseudun muuttumista tehometsätalouden myötä. Instituutin jälkeen on kertomus epäonnisten yhteensattumien summasta ja ihmisen joutumisesta syntipukin asemaan yhteisössään. Hienosti kuvailtua myrskyisen yön tunnelmaa sisältää kertomus Nuotio saarella. Viime vuonna luin kertomuksen Suurelle taipaleelle, jonka karjalaista sananpartta runollisen uhmakkaasti rikkova nimi avautui minulle paremmin tällä toisella lukukerralla.

Mukana on viisi sotatarinaa, yksi niistä sijoittuu osaksi kotirintamalle Suomeen (Lauantaista lauantaihin). Suomen rintaman toiselta puolelta kertoo Juhlan sankari, jonka keskiössä on sodassa kunnostautuva taskuvaras. Pitempi kertomus Setä kuvaa toisen maailmansodan loppuselvittelyjä Saksassa ja Romaniassa.

Jonkin verran kiinnitin lukiessani huomiota vuodenaikojen ja säätilojen valintoihin kertomuksien tapahtumien virittäjinä. Toki toisinaan aurinko paistaa ja rantasauna lämpiää, mutta haikeuden hetkellä alkaa järven pinta aaltoilla ja taivaalle ilmestyy vetisiä pilviä. Arkista työtä kuvaa kurainen kevätsää tai talvipakkanen, kaukaisia muistoja herättävät jääkukat ikkunalasissa, kuten novellissa Jäiset liljat, jonka lopusta haluan muuten liittää tähän pienen näytteen. Näin pitkäaikaistyöttömänä koin sen jotenkin kuvaavan omia fiiliksiäni:

Kello naksutteli ovensuunurkassa. Mutta se ei mittaa samalla tavalla kaikkien aikaa. Toisilta työ ja rohkeat yritykset voittoineen ja vastoinkäymisineen vievät ajan niin, että sen riennon huomaa vain silloin, kun havaitsee harmaita suortuvia ohimoillaan. Mutta niillä, joilla aikaa on liikaa, tuon ajan taakka saa niin hirmuisen painon, että se ruhjoo heidät alleen.

Kirjan lainauskortti on tehty uudelleen, niin ettei lainausten määrää voi siitä laskeskella. Kannet ovat kuluneet ja erään novellin kohdalle on innoittunut lukija tehnyt merkintöjä, jotka vaikuttavat asettuvan vastustamaan faskistista suurvaltapolitiikkaa. Kirjassa on 214 sivua, lukaisin sen parissa päivässä.