Uuno Kailaan novelleja ja runoja

Uuno Kailas (1901 – 1933) on tunnettu ennen muuta runoistaan. Blogimaailman ansiosta sain tietää, että hän on kirjoittanut myös novelleja ja niitä myös pidettiin lukemisen arvoisena. Niinpä Kailaan runojen monikymmenvuotisena ystävänä löysin viimein kalenteristani aikaa lukaista hänen novellinsa. Lisäksi lukaisin runovalikoiman, jonka olen jossain vaiheessa hankkinut kirjaston poistokirjain myyntinäyttelystä. Lukemani teokset ovat:

Uuno Kailas: Novelleja. Novellivalikoima julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1936, lukemani teos on Sanasato-kustantamon painos vuodelta 2011. Sen alusta löytyy valikoiman toimittajan Olli Nuorton esipuhe ensimmäiseen painokseen, Joni Lanki ja Kosti Salminen kirjoittivat esipuheen lukemaani toiseen painokseen. Lopun jälkisanat Uuno Kailas tänään kirjoitti Erkki Kiviniemi.

Uuno Kailas: Ja tomust' alkaa avaruus. Valikoiman Uuno Kailaan runoja toimitti Alpo Salmi. Teos ilmestyi vuonna 1987.

Novellivalikoima sisältää kaksitoista novellia. Kuulemma Kailas on kirjoittanut novelleja enemmänkin. Uuteen valikoimaan on kuitenkin otettu mukaan vain ne novellit, jotka sisältyivät myös alkuperäiseen valikoimaan.

Novellien aihepiiri on melko yhtenäinen, mielen järkkyminen tai sen pelko askarruttaa useimpien novellien henkilöitä. Siltä osin linjassa on yhteneväisyyttä myös Kailaan runouden kanssa, mutta tietty perusero näillä novelleilla on. Siinä missä Kailaan runot paikoin avaavat mystillisiä näkymiä hulluuden kuiluihin, purkavat nämä novellit tuon mystillisyyden valitettavan usein selityksien kautta. Sairaan ihmisen sairastumiselle löydetään selkeä syy ja se syy on usein dramaattinen tapahtuma, josta päähenkilö kokee salattua syyllisyyttä. Tämä johtaa siihen, että sairauden takana lymyäviä onnettomia tapahtumia läpikäymällä sairastuneella sielulla nähdään olevan toipumisen mahdollisuus. Tämä ei vastaa minun käsitystäni mielen sairauksista keskimäärin.

Minulle monet Kailaan novelleista herättivät liian paljon mielleyhtymiä vanhan kotimaisen elokuvan melodraamoihin. Paraimmaksi osoittautui Bruuno on kuollut, omaa kokemusta kuvaava kertomus Aunuksen retkestä, jolle Kailas oli lähtenyt koulutoverinsa Bruunon kanssa. Näen sen jokseenkin realistisena, toverillisen kunnioituksen sävyttämänä sotakuvauksena.

Muissakin novelleissa on hetkensä ja voi olla, että ne vaikuttavat pienellä viiveellä. Hyvin kaunissanainen kuvaus kuoleman jälkeisestä elämästä löytyy novellista Muutamia sairaita päiviä, jossa runoilija laatii muistokirjoitusta kuolleelle taiteilijatoverilleen:

Ja minä kuvittelin: hän oli tomunsa riisunut, kepeäjalkainen aamullista polkua kauasvaeltava henki. Katso, hän seisoi kasteisella nurmella, tähystäen loitommas, sinisiin autuudenmaihin, huhuillen edeltämenneitä veljiä ja sisaria – –

Toisella tavalla minuun nykylukijana vetosi novelli ”Mitä he tekivät minulle neljäsataa vuotta sitten?”. Lukeneitten henkilöitten kihhauksessa lääkäri lyö muut ällikällä pitämällä tieteellisen maailmankuvan ylivoimaisuutta kritisoivan puheenvuoron, josta varsinkin seuraava katkelma vaikuttaa ihan kurantilta vielä tänäänkin vaikka luin sen jo eilen:

 – Juuri tuolla tavalla puhuu ennakkoluulo – tai usko; ennakkoluulohan on myös eräs laji uskoa. Mutta noin ei puhu tiedonhalu. Usko tahtoo huudattaa itsensä totuudenistuimen yksinvaltiaaksi. Usko ei kärsi kilpailijoista enempää kuin paavi. Olettamukset, jotka eivät sopuisasti mahdu teidän valistuneiden, uudenaikaisten uskomustenne kehyksiin, te hylkäätte muitta mutkitta mielettömyytenä; ikään kuin jonkin mahdollisuuden 'mielettömyys' – joka sekin riippuu yksilöllisestä arvostelusta ja on siis kyseenalainen – muka riittäisi tekemään sen olemattomaksi! Maailmassa on kuitenkin miljoonia ihmisiä, jotka uskovat toisin kuin te. Ja ovat yhtä paavillisia uskossaan.

Runojen valikoima Ja tomust' alkaa avaruus käynnistyy virkistävästi minulle vähemmän tutuilla Kailaan runoilla. Ote asioihin on se, että elämä kyllä päättyy kuolemaan ja senpä vuoksi onkin parasta nauttia kun voi. Tätä elämänkatsomusta kuvastaa selkeästi vapaamittaisen runon Elämän ylistys viimeinen säkeistö:

Ei ole sääli sitä sydäntä,

jonka sinä ristiinnaulitset omin käsin

tahi joka musertuu rautaisen anturasi alle:

sillä sen sydämen mitta on täysi.

Voi sitä sydäntä,

tuhannesti: voi sitä sydäntä,

joka ei koskaan maistanut sinua, Elämä,

Jumalan matojen ihana ruoka.

Vaikka Kailas tuntuu sekä novelleissaan että runoissaan korostavan metafyysisten maailmoitten mahdollisuutta, hän kuitenkin valitsee ainakin valikoiman alkupuolen runoissaan mieluummin vaikka kärsimyksen kuin elämästä vetäytymisen. Oma maailmankatsomukseni on kallistumassa vetäytymisen kannalle.

Keskenään samantapaista teemaa kantavat kupeellaan runot Pronssia, Kuva, Verkossa sekä Kun olin kuollut. Patsas, Narkissos, verkkoon juuttunut kala ja tuhkattu vainaja uurnassaan kuvaavat kukin runossaan hahmoa, jonka kohtalo on tuominnut ulkopuolisuuteen. Sama ajatus sisältyy myös runoon Pallokentällä, jossa raajarikko poika haluaisi osallistua toisten pesispeliin, mutta ei pysty. Näkisin, että näissä runoissa Kailas osuu lähemmäs tyypillisen mielenhäiriöön ajautuvan ihmisen todellisuutta kuin novelleissaan. Mielenhäiriö, joka aiheutuu mahdottomasta elämäntilanteesta ei olekaan sairautta vaan ymmärrettävä reaktio, jonka aiheuttajaa ei puhumalla paranneta. Runoonsa Talo Kailas rakentaa näyttämön, jossa pakopaikoiksi yksinäiselle asujalle tarjoutuvat uni ja kuolema. Näen unen runossa samansukuisena tekijänä kuin Edith Södergranin runossaan kuvaama Maa jota ei ole. Uni on taiteen avaama pakoreitti mahdottomasta todellisuudesta johonkin lohdulliseen ja ihmeelliseen. Samassa muodissa ovat omalla tavallaan Kailaan runoista Viulu ja Ympyrä sekä varsinkin Uni.

Kun pakopaikkaa ei löydy ajautuu Kailaan runojen ihminen tiloihin, joita kuvataan runoissa Ilta, Partaalla tai Vieras mies:

VIERAS MIES

Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään.

Joka paikasta halusin paeta pois,

mutta minne ikänä pakenin,

olin sielläkin vieras mies.

Koko maailman piirissä minulle

ei ollut rauhan sijaa.

Ja minua minussa raahasi

joku minulle vieras mies.

Tätä sisäistä vierasta miestä selitetään jotenkin novellivalikoiman jälkisanoissa. Minusta kyse on siitä, että ihminen on viettiensä orja. Vaikka järki on ohjaksissa, niin halu kiskoo ihmistä omille teilleen. Runon ulkonainen vieraus on sitten se sairastumisen aihe.

Valikoiman loppuun on sijoitettu muutama seestyneempi runo kuten Siunaus, Riemulaulu ja varsinkin Syysaamu, joka on minusta Kailaan huippuonnistumisia.

Novellivalikoimassa on 190 sivua, sen lukaisin parissa päivässä. Runovalikoimassa on 140 sivua, sen lukea humistin aamupäivän aikana. Oli paljon tuttuja runoja. Novelleja olivat lukeneet myös Penjami ja Hdcanis.