Tuuve Aro: Harmia lämpöpatterista

Tuuve Aro (s. 1973) kirjoitti vuonna 1999 julkaistun lyhytproosakokoelman Harmia lämpöpatterista. Ostin kirjan toisen painoksen Jyväskylästä Päijänne Antikvariaatista kahdella eurolla.

Aron ensimmäinen lyhytproosakokoelma Harmia lämpöpatterista on jaettu kolmeen osioon. Mielestäni syystäkin. Ensimmäinen niistä sisältää yhdeksän tarinaa, kaikki minämuotoisia. Kussakin tarinassa kertoja vaikuttaa minusta nuorehkolta mieshenkilöltä, kerronnassa on kirjakielelle mukailtua puhekielisyyttä. Nämä tarinat ovat räväköitä, niitten kaltaisia lukisin mielelläni lisää. Näytteeksi katkelma tarinasta nimeltä Halu:

Veli on vähän niin kuin Pentti-setä, mutta vakavampi. Minä suosin vakavia ihmisiä, niissä on olennainen käsillä. Sellainen juuri veli on, sen mielestä asiat ovat tärkeitä. Useimmat ihmiset pitävät loppujen lopuksi tärkeinä viittä tai kuutta asiaa elämässään, ja melkein aina ne ovat ne epäolennaisimmat.

Ensimmäisen osion minä-kertoja on ristiriitainen, hän puhuu itsensä pussiin melko kevyesti. Juuri tästä syystä pidän näistä tarinoista, ei lätistä liikoja eikä olla olevinaan oikeassa vaan kertoja myöntää reilusti vaillinaisuutensa. Tarinoista mikään ei ylitä pituudeltaan kymmentä sivua. Sen enempää ei oikeastaan mikään tarina maailmassa tilaa tarvitse.

Toisessakin osiossa (kahdeksan tarinaa) Aro käyttää minä-kertojaa, joka on sukupuoleltaan eri tarinoissa nainen tai mies. Nämäkin tarinat ovat lyhyitä, mutta eivät vaikuta räväkkyydellään kuten ensimmäisen osion tarinat.

Kolmannessa osiossa (neljätoista tarinaa) Aro kuvaa nimeltä mainitsemiensa henkilöitten tekimisiä ”ulkoapäin”. Kun minä-muodosta siirrytään kuvailemaan jotakin ulkopuolista henkilöä, tehot katoavat ja tarinat luiskahtavat aika tavallisiin kotimaisen novellistiikan teemoihin eli erilaisiin harhailuihin, elämän tarkoituksettomuuteen ja sitä paitsi ne tarinat muuttuvat vähän pitemmiksi, nimitarina ylittää pituudeltaan kymmenen sivua ilman minkäänlaista positiivista lisäarvoa.

On ymmärrettävää, että lyhyitten tehokkaitten ja kiinnostavien tarinoitten sepittäminen ei käy ihan noin vain. Ymmärrän myös, että kirjoittajaa kiehtoo antautuminen perinteisen kerronnan polkusille. Ehkäpä joku päivä Aron lyhyistä tarinoista ilmestyy kooste, jossa on esillä vain lyhyet minä-muotoiset tarinat. Toivotaan ainakin.

Kirjassa on 150 sivua ja sain sen lukaistua parissa päivässä.