Juha Mannerkorpi (1915 – 1980)
kirjoitti vuonna 1955 julkaistun monologin nimeltä Avain sekä
vuona 1966 esitetyn kuunnelman Viilut. Nämä molemmat pienet
teokset sisältyvät vuonna 1967 julkaistuun kirjaseen, jonka nimenä
on Avain – Viilut. Ostin kirjasen jyväskyläläisestä
Antikvariaatti Päijänteestä kahdeksalla eurolla.
Avain, alaotsikoltaan
Luulevaisen Sydämen Yksinpuhelu, on monologi, jonka puhelee
Johannes Pontto, kielenkääntäjä, jonka erityisalaksi ovat
muodostuneet salapoliisiromaanit. Pontto viettää
50-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän on laittanut lehteen ilmoituksen
juhlapäivästään ja varannut kotiinsa jonkin verran tarjottavaa:
nakkeja, perunasalaattia, viinaa. Hän odottaa näkevänsä, ketkä
oikein ovat hänen ystäviään, ketkä tulevat häntä
onnittelemaan. Mutta kello lähenee yhdeksää, kerrostalon alaovi
suljetaan pian – eikä ketään ole vielä ilmaantunut. Lopulta
Ponton on todettava, ettei kukaan saavu hänen luokseen. Tämän
lannistavan toteamuksen lisäksi hän huomaa avaimensa kadonneen.
Epäluuloinen mieli alkaa kehitellä teorioja salaliitoista. Yhtä
paljon lohdukseen kuin harmikseenkin Pontto alkaa käydä
keskusteluja vieraitten kanssa, jotka eivät ilmaantuneetkaan.
Keskustelut polveilevat ympäriinsä, Pontto avaa itsensä lukijalle
ilman avainta, mutta pääseekö lukijakaan sisään? Teoksen lopussa
Pontto huutaa ikkunastaan Eliasta ja tajuaa sen itsekin, toteaa:
”Katso, hän huutaa Eliasta.”
Minulla meni hetki aikaa, kun piti muistutella, että kenenkäs sitä
Raamatussa luullaankaan kutsuvan Eliasta? Sitten muistin, että
Jeesushan se ristillään huutaa: ”Eeli, Eeli, lama
sabaktani!”
Onko
kyseessä siis hengellinen pohdiskelu? No, sitähän voi pohdiskella.
Mitä hengellisyys on? Ja näin poispäin. Vaikka Pontto lopussa
huutaa Eliasta, ei Ponton isä esiinny hänen yksinpuhelussaan. Vai
esiintyykö? Ovatko kaikki miesvieraat, jotka eivät tulleet, Ponton
isähahmoja? Onko tämä liian syvällistä? Äiti kyllä mainitaan.
Äiti ottaa avaimen ja antaa sen äidilleen, joka taas antaa sen
äidilleen jne. Pikku-Johannes saa äidiltä piiskaa, kun läträä
lätäkössä. Hänen palikoista kokoamansa torni sortuu kerran
toisensa jälkeen. Johannes rakentaa tornia nähdäkseen Jumalan
taivaassaan. Onko Jumala isä? Yläkerran naapuri soittaa pianolla
Ukko-Nooaa... Johannes on yksinäinen ihminen. Norsunluutornissaan
hän näpertelee teosta, jonka nimeksi tulisi Yritys
eräiden inhimillisiä suhteita koskevien peruskäsitteiden
yksiymmärteiseksi määrittelemiseksi.
Siitä on valmiina tyhjä kansio ja hajanaisia lippusia. Löytääkö
Johannes ymmärryksen? Aiheesta pieni katkelma:
Missä
tarkoituksessa sellainen raastava, sellainen tukehduttava
ymmärtämisen velvoitus? Ihminen ei ajan mittaan kuitenkaan voi
sietää toista ihmistä muuten kuin rakastamalla häntä. Ja voiko
rakastamaan oppia ymmärtämällä?
Viilut on
kuunnelma, jossa viisikymppinen mies joutuu tohtoroinnin kohteeksi.
Mies on napannut jonkun auton ja ajanut sen mäsäksi. Hän muistaa
miten asfaltilla maatessaan näki tuulessa keltaisia lehtiä. Vähän
kerrassaan hän muistaa yhtä sun toista muutakin. Hoitajalle ja
lääkärille mies kertoo ammatikseen yksityinen.
Hän esittää, ettei hänellä ole varsinaisesti mitään ammattia.
Mies kuvailee tilannettaan seuraavassa katkelmassa:
Yksityinen
niinkuin sanoin, ettekö käsitä, minulla ei ole ammattia, ei liioin
taipumusta muuhun kuin olemaan se mikä olen, minulle naurettiin jo
koulussa kun aloitin aineen lauseella ”Jokaisella täytyy olla
jokin ammatti tai olotila”, hekään eivät käsittäneet että
kukaan voisi elää pelkässä olotilassa.
Tästä
tai jostain muusta johtuen lääkärin valvomana miehelle suoritetaan
kokovartaloviilutus ja viilujen pesu taudinkuvan tai muun
virheellisyyden määrittelemiseksi ja kenties korjaamiseksi.
Tunnelma on vähintään surrealistinen tai absurdistinen. Kyllä
tämän tekstinäkin voi lukea, mutta ehkä kokonaisuus toimisi
parhaiten juuri kuunnelmana.
Kirjassa
on 91 sivua ja lukaisin sen päivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti