tiistai 22. elokuuta 2017

Kansanrunoilijain runoja

Kansanvalistusseuran julkaisu vuodelta 1898 Kansanrunoilijain runoja on toinen osa sarjasta Helmiä Suomen runoudesta. Kyseessä on 64 sivua käsittävä runovihkonen, joka on maksanut alkuaan 25 penniä, sittemmin hintaa on korotettu lyijykynämerkinnällä 50 penniin. Vihkonen esittelee lukijalleen kahdeksan runontaitajaa, jotka luultavasti ovat pieksäneet kieltä penningittä 1800-luvun kulttuuri-Suomessa. Tämä pikku teos on siis vain maistipala korkeamman sivistyksen ulkopuolelta esiin nousseitten runoilijoitten töistä. Takakannessa esitellään teos Kahdeksantoista runoniekkaa (Hinta 2 markkaa), jonka mainitaan sisältävän valikoiman myös tässä vihkosessa esiteltyjen runoilijain sepitteistä.

Kaikki runot noudattavat perinteistä Kalevala-mittaa. Käyn läpi kaikki vihkon runot jonkinlaisilla maininnoilla:

Paavo Korhonen (tunnettu myös nimellä Vihta-Paavo, Rautalammilta, 1775 – 1840)
Suomen kielestä. Runo, jota tämän valikoiman viimeisessä runossa hieman mukaellen siteerataan. Korhonen korostaa runossaan suomen kielen alisteista asemaa valtakieleen, ruotsiin nähden. Sama asetelma nousee esiin koko tämän ajallisesti järjestetyn valikoiman ajan, joskin viimeinen runo mainitsee suomen kielen huomattavat edistysaskeleet 1800-luvun aikana. Ei tarvitse olla millään tavoin nationalisti tajutakseen, että kun nämä runoilijat kirjoittavat suomen kielestä, se ei tarkoita pelkästään kaunista runojen kieltä vaan jo nyt puheena olevasta runosta lähtien kyse on hallinnon kielestä ja siitä vielä monella tapaa laajennettuna itseilmaisun mahdollisuudesta. Nämä yhteenlaskien kyse on tasa-arvosta esim. lain edessä ja vapaudesta esitellä itse omia ajatuksiaan.
Entisestä ja nykyisestä ajasta. Sarkahousupappa uuninpankolta puhuu vanhoista ajoista, jolloin elettiin suu säkkiä myöten. Nuoret nauravat.
Viime sodasta. Runossa kuvataan Suomen sodan kansalle tuomaa kauhistusta.
Heikki Väänänen (Oulusta, kuoli noin vuonna 1810.)
Lystillinen runolaulu kummasta kalakukosta. Kyseessä on myös A. Kiven romaanissa Seitsemän veljestä mainittu kissapiirakka, joka oli talonpojan kosto ahneelle kaupunkilaiselle tullimiehelle. Runo on vuodelta 1801 (Suomen runottaren mukaan).
Pentti Lyytinen (Rautalammilta, 1783 – 1871)
Kestikievarin virasta. Runomuotoinen kuvaus kestikievarin hoitajan pääosin työn ja huolien täyttämistä näkymistä.
Lapsen virsi. Ehkä valikoiman kaunein luomus. Ainakin runollisin. Lienee ajateltavissa iltarukouksen tai tuutulaulun asemesta esitettäväksi. Hartaalle uskonnollisuudelle ehkä luonteenomaisesti puhutaan Manalan tai Tuonelan maan paratiisillisesta ilosta ja kaikkinaisesta ylenpalttisuudesta. Pieni näyte tästä:

Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan,
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.

Pietari Makkonen (Kerimäeltä, 1785 – 1851)
Alkulause. Kalevalaisista vaikutteista ammentavat laulajan alkusanat. Väinämöinen on kovassa kurssissa.
Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta. Suomen kieltä ilman vakiintunutta kirjoitusasua ja riittävää sanastoa verrataan orpolapseen ja kerjäläiseen. Kuitenkin eräitten oppineitten ponnistelujen myötä suomen kieli osoittautuu runon kuvaa lainatakseni kaunottareksi, joka kelpaa kilpailemaan Ruotsin ryökkynöitten kanssa Helsingin herrojen suosiosta. Joopa...
Vähä virttä viinan töistä, Koottu kohmeloväestä. Valistusta alkoholin vaaroista. Viinapannua kuvataan vankilassa viruvaksi äidiksi, joka istuu siellä lapsensa, viinan, pahojen töitten takia. Väkevä vertauskuva laajenee lukijan mielessä käsittämään myös viinan juojaa suhteessa läheisimpiinsä.

Kun saatit oman emosi,
Oman valtavanhempasi
Istumaan ikänsä kaiken
Varsin vankihuonehessa,
Hiirten surmana surussa,
Pyyräsilmäin pyy'yksenä,
Poikansa pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista.

Olli Kymäläinen (s. 1790 Leppävirroilla, myllärinä Heinävedellä, k. 1855)
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta. Kuvaillaan suven suloisuutta ja varsinkin sen vaikutusta kaiken kasvuun.
Runo Punkaharjusta. Punkaharjun kartanoitten ja itse harjun ihastelua.
Käväisin Leppävirran kirkolla Olli Kymäläisen patsaalla. Siitä oheinen kuva. Valitettavasti nämä esillä olleet Kymäläisen runot eivät erityisemmin koskettaneet vaativaa makuani. Suomen Runottaressa esillä oleva Suomess' ei elä runoilla kertoo maata viljelevän väestön hankaluudesta saada maasta elantonsa. Siinä ei paljon runoiluun jää aikaa eikä voimia.
Antti Puhakka (Kontiolahdelta, 1816 – 1893)
Tuhman Jussin juttureissu. Runomuotoinen veijaritarina siitä miten runoilijaa nöyryytetään kaupunkireissulla. Hallintokoneisto ei hyväksy suomenkielistä runoa ja kehvelimäinen kääntäjä ruotsintaa sen niin, että runoilija saa vielä uudet haukut ja joutuu palaamaan kotiinsa kerjuumiehenä.
Pietari Mansikka (Viipurin pitäjästä, 1825 – 1871)
Jänön valitus. Helppoa ei ole jänikselläkään, kun kaikki hätistelevät ja jahtaavat. No, minä en jahtaa enkä hätistele, syökää vaan kaikki mitä pihalta löytyy.
Jaakko Räikkönen (syntynyt orjana Valkeasaaressa Inkerinmaalla, sittemmin Inkerissä kotikylänsä kunnanvanhin, 1830 – 1882)
Kenpä tuon on kaiken tehnyt. Runonsa aluksi Räikkönen mainitsee nimeltä Paavali Korhosen (Vihta-Paavo) ja siteeraa hieman mukaellen hänen runoaan, joka siis aloittaa tämän vihkosen runokulkueen suomen kielen kehnoa asemaa surkutellen. Sen jälkeen runossa ylistetään nimeltä mainiten tsaarista lähtien kaikkia, jotka ovat kohentaneet suomen kieltä ja sen asemaa, mm. Agricola, Porthan, Kastreni, Lönnrot, Gottlund, Oksanen, Kivi sekä kansanrunoilijoista Kymäläinen, Korhonen ja Lyytinen. Suomen kieli vaatetetaan, kyseessä on mieshahmo, Aleksander katsoo sen kelvolliseksi, mutta tohtorit vielä toppuuttelevat, ettei poikaa ihan heti päästettäisi omille poluilleen, ettei katkoisi kinttujaan tai peräti niskojaan. Runo loppuu kurittoman tuntuiseen kiitokseen kielellisille vallanpitäjille.
Vihkon runoilijat ovat kalevalamitan taitajia, mutta heidän runojensa aiheet ovat osaksi kovin konkreettisia ja niitten käsittelyyn toivoisi lisää ajatuksen lentoa. Kuopion kirjaston varastossa tällaista pikkukirjasta säilytetään kirjekuoressa, joka sekin saattaa helposta luiskahtaa hyllyssä muitten kirjojen taakse piiloon. Luin runot parissa päivässä.

4 kommenttia:

  1. Mietin tuota julkaisuvuotta että onko teokseen ehkä valikoitukin tarkoituksella suomen kieltä hallintokielenä korostavia runoja kun ajan poliittinen ilmapiiri alkoi kallistua entistä vastaisemmaksi...
    Ja ehkä kansanrunoissa konkreettisuus ja runous lyövät kättä siinä mielessä että jos jotain ajatuksia haluaa levittää pääosin lukutaidottomassa väessä niin paljon pitää nojata muistamiseen, joka taas helpottuu tasaisesta mitallisuudesta...

    Satunnaisena huomiona ihmettelin tuota Jaakko Räikkösen titteliä kunnanvanhin, kun on kuitenkin kuollut 52-vuotiaana eli ei kuitenkaan ihan valtavan vanhana 1800-luvunkaan oloissa...ilmeisesti ei ole ihan konkreettinen titteli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voit olla ainakin osaksi oikeassa siinä, että ajankohta on kenties vaikuttanut runojen valintaan. Tosin pitäisi perehtyä kansanrunoilijoitten tuotantoon laajemmin, jos meinaa siitä varmistua. Voi jopa olla, että tuollaisessa pienessä vihkosessa on uskallettu ilmaista asioita rohkeamminkin kuin laajemmissa teoksissa.

      Konkretialla runoissa tarkoitan sitä, että ne ovat aika proosallisesti kertovia noin aiheen käsittelyltään. Säkenistö-teoksessa Aleksis Kiven runot pomppasivat esiin muitten aikalaisrunoilijoitten seurasta, sillä niissä mennään jo todella rohkeasti runoratsun selässä.

      Väestö ei käsittääkseni ollut lukutaidotonta, sillä lukemista opetettiin kiertokouluissa ja kinkereitähän järjestettiin testimielessä seurakunnan toimesta? Rippikirjoissa on merkinnät luku- ja kirjoitustaidosta 1800-luvulla. Tästä on juttua netissäkin http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074305053/Suomessa+osattiin+lukea+jo+1800luvun+alussa

      Perinteinen kalevalamitta sen sijaan lienee ollut juuri se, josta kansalla oli niitä perinteitä, joten luulen sen valikoituneen noin laajasti käyttöön siitä syystä.

      Räikkönen, orjana syntynyt päätyi tosiaan kunnanvanhimmaksi, kai se on ollut titteli, siinä se konkretia on lähtöisin hallintokoneistosta.

      Poista
  2. Rautalammin entinen kirkkoherra pitää kesäisin innostavia ja oppineita kierroksia Rautalammin kirkkomaalla, minne on haudattuna useita kansanrunoilijoita, ja kunnan kirjaston edessä on myös runoilijasuihkulähde. Itse pidän eniten Vihta-Paavosta ja Pentti Lyytisestä. Tuo "Lapsen virsi" on kyllä hieno ja puhutteleva runo kaikessa lapsenomaisuudessaan.

    Mukavat kuvadokumentaatiot! Tekee mieli tutustua myös näihin muihin mainitsemiisi runoilijoihin.

    Katala jänis söi pari kesää sitten pihalta kaikki kuivakukat juurta myöten. Voisi kirjoittaa runon "Puutarhurin valitus".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runoilijasuihkulähde! Kuulostaa aivan ihastuttavalta! Tuli myös mieleen noista hautuumaakierroksista mukaelma sanonnaksi "tässä taitaa olla kansanrunoilija haudattuna".

      Lapsen virressä Lyytinen irrottaa käsijarrun päältä ja päästää runoilijan itsessään irti, tosin osaksi tuttuja hengellisiä kielikuvia käyttäen. Usein näissä runoissa kerrotaan proosallisia asioita lähtemättä runollisiin maan ilmoihin. Voihan runo tietysti olla myös kertova sepite, mutta oikea RUNO syntyy, kun tekijä lahjoittaa sanoilleen siivet ja saattaa yllättyä itsekin siitä minne ne siivet hänen runonsa kannattavat. Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" tai Isa Aspin "Aallon kehtolaulu" liihottelevat jo aika vapaina, vaikka runoilija onkin suitsinut sanottavansa mitalliseksi.

      Meillä oli viime talvena myyriä, vissiin ihan metsämyyriä pihassa. Keväällä pihalta löytyi vieri vieressä pieniä koloja. Olivat syöneet hangen alle taipunutta pensashanhikkia, nyt siitä on puolet leikattu pois.

      Poista