Kansanvalistusseuran julkaisu
vuodelta 1898 Kansanrunoilijain runoja on toinen osa sarjasta
Helmiä Suomen runoudesta. Kyseessä on 64 sivua käsittävä
runovihkonen, joka on maksanut alkuaan 25 penniä, sittemmin hintaa
on korotettu lyijykynämerkinnällä 50 penniin. Vihkonen esittelee
lukijalleen kahdeksan runontaitajaa, jotka luultavasti ovat
pieksäneet kieltä penningittä 1800-luvun kulttuuri-Suomessa. Tämä
pikku teos on siis vain maistipala korkeamman sivistyksen
ulkopuolelta esiin nousseitten runoilijoitten töistä. Takakannessa
esitellään teos Kahdeksantoista runoniekkaa (Hinta
2 markkaa), jonka mainitaan sisältävän valikoiman myös
tässä vihkosessa esiteltyjen runoilijain sepitteistä.
Kaikki runot noudattavat perinteistä
Kalevala-mittaa. Käyn läpi kaikki vihkon runot jonkinlaisilla
maininnoilla:
Paavo Korhonen (tunnettu myös
nimellä Vihta-Paavo, Rautalammilta, 1775 – 1840)
Suomen kielestä. Runo, jota
tämän valikoiman viimeisessä runossa hieman mukaellen siteerataan.
Korhonen korostaa runossaan suomen kielen alisteista asemaa
valtakieleen, ruotsiin nähden. Sama asetelma nousee esiin koko tämän
ajallisesti järjestetyn valikoiman ajan, joskin viimeinen runo
mainitsee suomen kielen huomattavat edistysaskeleet 1800-luvun
aikana. Ei tarvitse olla millään tavoin nationalisti tajutakseen,
että kun nämä runoilijat kirjoittavat suomen kielestä, se ei
tarkoita pelkästään kaunista runojen kieltä vaan jo nyt puheena
olevasta runosta lähtien kyse on hallinnon kielestä ja siitä
vielä monella tapaa laajennettuna itseilmaisun
mahdollisuudesta. Nämä yhteenlaskien kyse on tasa-arvosta
esim. lain edessä ja vapaudesta esitellä
itse omia ajatuksiaan.
Entisestä ja nykyisestä ajasta.
Sarkahousupappa uuninpankolta puhuu vanhoista ajoista, jolloin
elettiin suu säkkiä myöten. Nuoret nauravat.
Viime sodasta. Runossa kuvataan
Suomen sodan kansalle tuomaa kauhistusta.
Heikki Väänänen (Oulusta,
kuoli noin vuonna 1810.)
Lystillinen runolaulu kummasta
kalakukosta. Kyseessä on myös A. Kiven romaanissa
Seitsemän veljestä mainittu kissapiirakka, joka oli
talonpojan kosto ahneelle kaupunkilaiselle tullimiehelle. Runo on
vuodelta 1801 (Suomen runottaren mukaan).
Pentti Lyytinen (Rautalammilta,
1783 – 1871)
Kestikievarin virasta.
Runomuotoinen kuvaus kestikievarin hoitajan pääosin työn ja
huolien täyttämistä näkymistä.
Lapsen virsi. Ehkä valikoiman
kaunein luomus. Ainakin runollisin. Lienee ajateltavissa
iltarukouksen tai tuutulaulun asemesta esitettäväksi. Hartaalle
uskonnollisuudelle ehkä luonteenomaisesti puhutaan Manalan
tai Tuonelan maan paratiisillisesta ilosta ja kaikkinaisesta
ylenpalttisuudesta. Pieni näyte tästä:
Siellä sitten lauletahan,
Voitonvirttä veisatahan,
Siellä on avara aitta,
Leviämpi leipähuone,
Siellä on lihava laiun,
Hengellinen herkkupöytä.
Pietari Makkonen (Kerimäeltä,
1785 – 1851)
Alkulause. Kalevalaisista
vaikutteista ammentavat laulajan alkusanat. Väinämöinen on kovassa
kurssissa.
Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta.
Suomen kieltä ilman vakiintunutta kirjoitusasua ja riittävää
sanastoa verrataan orpolapseen ja kerjäläiseen. Kuitenkin eräitten
oppineitten ponnistelujen myötä suomen kieli osoittautuu runon
kuvaa lainatakseni kaunottareksi, joka kelpaa kilpailemaan Ruotsin
ryökkynöitten kanssa Helsingin herrojen suosiosta. Joopa...
Vähä virttä viinan töistä,
Koottu kohmeloväestä. Valistusta
alkoholin vaaroista. Viinapannua kuvataan vankilassa viruvaksi
äidiksi, joka istuu siellä lapsensa, viinan, pahojen töitten
takia. Väkevä vertauskuva laajenee lukijan mielessä käsittämään
myös viinan juojaa suhteessa läheisimpiinsä.
Kun saatit oman
emosi,
Oman
valtavanhempasi
Istumaan ikänsä
kaiken
Varsin
vankihuonehessa,
Hiirten surmana
surussa,
Pyyräsilmäin
pyy'yksenä,
Oman lapsen
laitoksista.
Olli
Kymäläinen (s. 1790
Leppävirroilla, myllärinä Heinävedellä, k. 1855)
Kiitos Luojalle hyvästä vuoden
tulosta. Kuvaillaan suven
suloisuutta ja varsinkin sen vaikutusta kaiken kasvuun.
Runo Punkaharjusta.
Punkaharjun kartanoitten ja itse harjun ihastelua.
Käväisin
Leppävirran kirkolla Olli Kymäläisen patsaalla. Siitä oheinen
kuva. Valitettavasti nämä esillä olleet Kymäläisen runot eivät
erityisemmin koskettaneet vaativaa makuani. Suomen Runottaressa
esillä oleva Suomess' ei elä runoilla kertoo
maata viljelevän väestön hankaluudesta saada maasta elantonsa.
Siinä ei paljon runoiluun jää aikaa eikä voimia.
Antti
Puhakka (Kontiolahdelta,
1816 – 1893)
Tuhman Jussin juttureissu.
Runomuotoinen veijaritarina siitä miten runoilijaa nöyryytetään
kaupunkireissulla. Hallintokoneisto ei hyväksy suomenkielistä runoa
ja kehvelimäinen kääntäjä ruotsintaa sen niin, että runoilija
saa vielä uudet haukut ja joutuu palaamaan kotiinsa kerjuumiehenä.
Pietari
Mansikka (Viipurin
pitäjästä, 1825 – 1871)
Jänön valitus.
Helppoa ei ole jänikselläkään, kun kaikki hätistelevät ja
jahtaavat. No, minä en jahtaa enkä hätistele, syökää vaan
kaikki mitä pihalta löytyy.
Jaakko
Räikkönen (syntynyt
orjana Valkeasaaressa Inkerinmaalla, sittemmin Inkerissä kotikylänsä
kunnanvanhin, 1830 – 1882)
Kenpä tuon on kaiken tehnyt.
Runonsa aluksi Räikkönen mainitsee nimeltä Paavali
Korhosen (Vihta-Paavo) ja
siteeraa hieman mukaellen hänen runoaan, joka siis aloittaa tämän
vihkosen runokulkueen suomen kielen kehnoa asemaa surkutellen. Sen
jälkeen runossa ylistetään nimeltä mainiten tsaarista lähtien
kaikkia, jotka ovat kohentaneet suomen kieltä ja sen asemaa, mm.
Agricola, Porthan, Kastreni, Lönnrot, Gottlund, Oksanen,
Kivi sekä kansanrunoilijoista
Kymäläinen, Korhonen
ja Lyytinen. Suomen
kieli vaatetetaan, kyseessä on mieshahmo, Aleksander
katsoo sen kelvolliseksi, mutta tohtorit vielä toppuuttelevat, ettei
poikaa ihan heti päästettäisi omille poluilleen, ettei katkoisi
kinttujaan tai peräti niskojaan. Runo loppuu kurittoman tuntuiseen
kiitokseen kielellisille vallanpitäjille.
Vihkon runoilijat
ovat kalevalamitan taitajia, mutta heidän runojensa aiheet ovat
osaksi kovin konkreettisia ja niitten käsittelyyn toivoisi lisää
ajatuksen lentoa. Kuopion kirjaston varastossa tällaista
pikkukirjasta säilytetään kirjekuoressa, joka sekin saattaa
helposta luiskahtaa hyllyssä muitten kirjojen taakse piiloon. Luin
runot parissa päivässä.
Mietin tuota julkaisuvuotta että onko teokseen ehkä valikoitukin tarkoituksella suomen kieltä hallintokielenä korostavia runoja kun ajan poliittinen ilmapiiri alkoi kallistua entistä vastaisemmaksi...
VastaaPoistaJa ehkä kansanrunoissa konkreettisuus ja runous lyövät kättä siinä mielessä että jos jotain ajatuksia haluaa levittää pääosin lukutaidottomassa väessä niin paljon pitää nojata muistamiseen, joka taas helpottuu tasaisesta mitallisuudesta...
Satunnaisena huomiona ihmettelin tuota Jaakko Räikkösen titteliä kunnanvanhin, kun on kuitenkin kuollut 52-vuotiaana eli ei kuitenkaan ihan valtavan vanhana 1800-luvunkaan oloissa...ilmeisesti ei ole ihan konkreettinen titteli.
Voit olla ainakin osaksi oikeassa siinä, että ajankohta on kenties vaikuttanut runojen valintaan. Tosin pitäisi perehtyä kansanrunoilijoitten tuotantoon laajemmin, jos meinaa siitä varmistua. Voi jopa olla, että tuollaisessa pienessä vihkosessa on uskallettu ilmaista asioita rohkeamminkin kuin laajemmissa teoksissa.
PoistaKonkretialla runoissa tarkoitan sitä, että ne ovat aika proosallisesti kertovia noin aiheen käsittelyltään. Säkenistö-teoksessa Aleksis Kiven runot pomppasivat esiin muitten aikalaisrunoilijoitten seurasta, sillä niissä mennään jo todella rohkeasti runoratsun selässä.
Väestö ei käsittääkseni ollut lukutaidotonta, sillä lukemista opetettiin kiertokouluissa ja kinkereitähän järjestettiin testimielessä seurakunnan toimesta? Rippikirjoissa on merkinnät luku- ja kirjoitustaidosta 1800-luvulla. Tästä on juttua netissäkin http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/1074305053/Suomessa+osattiin+lukea+jo+1800luvun+alussa
Perinteinen kalevalamitta sen sijaan lienee ollut juuri se, josta kansalla oli niitä perinteitä, joten luulen sen valikoituneen noin laajasti käyttöön siitä syystä.
Räikkönen, orjana syntynyt päätyi tosiaan kunnanvanhimmaksi, kai se on ollut titteli, siinä se konkretia on lähtöisin hallintokoneistosta.
Rautalammin entinen kirkkoherra pitää kesäisin innostavia ja oppineita kierroksia Rautalammin kirkkomaalla, minne on haudattuna useita kansanrunoilijoita, ja kunnan kirjaston edessä on myös runoilijasuihkulähde. Itse pidän eniten Vihta-Paavosta ja Pentti Lyytisestä. Tuo "Lapsen virsi" on kyllä hieno ja puhutteleva runo kaikessa lapsenomaisuudessaan.
VastaaPoistaMukavat kuvadokumentaatiot! Tekee mieli tutustua myös näihin muihin mainitsemiisi runoilijoihin.
Katala jänis söi pari kesää sitten pihalta kaikki kuivakukat juurta myöten. Voisi kirjoittaa runon "Puutarhurin valitus".
Runoilijasuihkulähde! Kuulostaa aivan ihastuttavalta! Tuli myös mieleen noista hautuumaakierroksista mukaelma sanonnaksi "tässä taitaa olla kansanrunoilija haudattuna".
PoistaLapsen virressä Lyytinen irrottaa käsijarrun päältä ja päästää runoilijan itsessään irti, tosin osaksi tuttuja hengellisiä kielikuvia käyttäen. Usein näissä runoissa kerrotaan proosallisia asioita lähtemättä runollisiin maan ilmoihin. Voihan runo tietysti olla myös kertova sepite, mutta oikea RUNO syntyy, kun tekijä lahjoittaa sanoilleen siivet ja saattaa yllättyä itsekin siitä minne ne siivet hänen runonsa kannattavat. Aleksis Kiven "Sydämeni laulu" tai Isa Aspin "Aallon kehtolaulu" liihottelevat jo aika vapaina, vaikka runoilija onkin suitsinut sanottavansa mitalliseksi.
Meillä oli viime talvena myyriä, vissiin ihan metsämyyriä pihassa. Keväällä pihalta löytyi vieri vieressä pieniä koloja. Olivat syöneet hangen alle taipunutta pensashanhikkia, nyt siitä on puolet leikattu pois.