Kalle Päätalo (1919 – 2000)
kirjoitti vuonna 1971 julkaistun näytelmän nimeltä Susipari.
Kyseessä on draamaakin sisältävä komedia, jossa on seitsemän
näytöstä (tai kohtausta).
Päätalon näytelmä sijoittuu vuoden
1960 tienooseen, Koillismaan kairoille, jossa laajat maa-alat
käsittävä seurakunta saa uuden kirkkoherran. Hengenmies on myös
toiminnan mies ja ottaa tehtäväkseen seurakuntansa siirtämisen
uneliaisuuden ajasta uuteen aikaan. Hän ajaa vahvasti nuorison
piiriin urheiluharrastusta saaden pojatkin tulemaan kirkkoon. Juureva
sarka kynnettäväksi ovat seurakunnan rippikoulua käymättömät
aikuiset sekä ”susiparit”, joita nykyään kutsuttaisiin
avoliitossa eläjiksi. Kaikille taloille ei johda edes tietä, mutta
kirkkoherra vierailee syrjäisillä kolkilla houkuttelemassa ja
kannustamassa harhaavia lampaita seurakuntansa yhteyteen. Samaan
aikaan itärajan yli on pitäjään jolkotellut kaksi sutta, joita
poromiehet ahdistelevat.
Janne Tervamaa ja Saimi Tykky
elävät pienessä talossaan neljän alaikäisen lapsensa kanssa.
He ovat näytelmän susipari. Monelta osin ennalta
aavistettava juoni kieputtaa varsinkin Jannea kovassa
jaakopinpainissa kirkkoherran ja omien kovettuneitten asenteittensa
kanssa. Saimi olisi avioliiton kannalla. Kirkkoherra on painimiehiä
ja osaa muutenkin pelata korttinsa täydellisesti. Ratkaisu on
kuitenkin lopulta Jannen omissa käsissä.
Olen kaksi kertaa yrittänyt lukea
Kalle Päätalon teoksia ja molemmilla kerroilla mielenkiintoni
lopahti jo alkuvaiheissa. Luultavasti koska hänen romaaninsa ovat
niin paksuja. Tarkoitan kooltaan. Tässä näytelmässä on sellaisia
maalaiskomedian piirteitä, jotka kenties toimivat näyttämöllä,
jossa asioita ei ole hyvä esittää liian nopeasti, mutta luettuna
juurevuutta oli paikoin niin että korvista tursui. Hyvänä puolena
ovat kuitenkin dialogin runsaus (onhan kyse näytelmästä!) ja
sepitteen suppeus. Pidin myös nykyaikaa edustavista hahmoista, jotka
kevensivät kansankomedian ”lupsakkuutta”.
Laitan tähän näytteen tekstistä.
Janne kertoo kirkkoherralle uskostaan Jumalaan seuraavaan tapaan:
Uskon ja en... Se on missä tilassa
millonkin joutuu elämään. Isävanha sitä aina torotti, että
kyllä jonku isomman voiman täytyy olla olemassa. Ihmisen väkevyys
ja viisaus kun ei aina riitä.
Tällaiseen viisauteen voisi vielä
lisätä, että ihmisen väkevyys ja viisaus se nykyisinäkin aikoina
voi saattaa ihmiset tekemään sillä väkevyydellään ja
viisaudellaan sellaista, että se vetää kättä ristiin täällä
kaukana Keltaisen meren rannoiltakin.
Olen iloinen, kun sain luettua yhden
Kalle Päätalon kirjan läpi. Tiedän että hän on monien
suomalaisten suosikkikirjailija. Tässä kirjassa on 144 sivua ja
kaikkiaan lukeminen vei minulta kolme päivää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti