Leena Laulajainen (1939 – 2017)
kirjoitti vuonna 1995 julkaistun teoksen Marilaiset, laulun ja
uhritulien kansa. Nimensä mukaisesti kirjassa kuvataan Venäjällä
asuvaa marikansaa, joita ennen aikaan nimitettiin tšeremisseiksi.
Laulajainen on lähestynyt marilaisia heistä aidosti kiinnostuneen
suomalaisen kirjailijan näkökulmasta.
Laulajainen
kertoo vierailleensa Marinmaassa useita kertoja vuosina 1989 –
1995. Tuona aikana neuvostovaltiosta tuli Venäjän federaatio. Tämä
paitsi mullisti marikansan elämää, myös helpotti tutkijan pääsyä
Marin tasavaltaan, josta käytetään omakielistä nimitystä Mari
El. Kirjan lopussa
Laulajainen puntaroi Marinmaan tulevaisuutta. Venäjän federaatio ja
Marinmaan tasavalta olivat vuonna 1994 laatineet ohjelman
suomalais-ugrilaisten kansojen elvyttämiseksi ja kehittämiseksi:
Ohjelman
lähtökohdat ovat myönteiset, mutta suomalais-ugrilaisten
sulautumista venäläisiin pidetään luonnollisena asiana, jota ei
tule estää. Samalla myös painotetaan, että 'etnisen pelikortin'
käyttö on estettävä ja kaikki separatistiset pyrkimykset
paljastettava ja tukahdutettava heti.
Kirjan
kansikuva sai minut mietteliääksi. Mieshahmo vaikuttaa kantavan
vettä järvelle päin. Hän on katsojaan selin, menossa alaspäin.
Lisäksi ämmänlänget saavat hänen hahmonsa vaikuttamaan
ristiinnaulitulta.
Laulusta
ja uhritulista kirjassa puhutaan oikeastaan vähänlaisesti,
enimmäkseen tietenkin marien luontouskontoon
liittyvien uhrilehtojen
yhteydessä. Kansanlauluilla on ollut oma merkityksensä, sillä
mareilta oli vuosisatojen ajan kielletty eeppinen runous. Näin
venäläiset vallanpitäjät kaiketi halusivat tuhota marien
historian. Historia on kuitenkin osittain pelastunut, mm. toisen
kansan säilyttämän vanhan marilaisen sankaritarinan ansiosta.
Marilaiset olivat taistelleet vapaudestaan, mutta joutuneet
nöyrtymään. Myös kristinuskoon oli kääntyminen, tosin
edelleenkin luontouskonto pitää pintansa varsinkin maalaiskylissä.
Kirja sisältää paljon valokuvia. Laulajainen on haastatellut
marilaisia hyvin monipuolisesti ja perehtynyt tämän laajoilla
seuduilla asuvan kansan elämään kiitettävästi.
Paitsi
Marinmaassa, marilaisia asuu ympäröivissä tasavalloissa
Tšuvassiassa, Baškiriassa, Nižni-Novgorodissa jne. Marilaisia
kieliä puhui kirjan julkaisemisen aikoihin noin 550 000 ihmistä.
Pienempi ryhmä puhui länsimaria (vuorimarit) ja pääryhmä
itämaria (niittymarit ja Baškirian itämarit). Jakolinjana toimii
Volgan mutka, jonka itäinen ranta on niittymarien aluetta.
Marinkieliset ovat suurin Venäjän suomalais-ugrilaisista
kieliryhmistä, joten sen vaiheita seuraavat muut Venäjän
suomalais-ugrilaiset tarkkaan. Marinmaan pääkaupungissa
Joškar-Olassa (noin
250 000 asukasta) asuu reilu kolmasosa Marinmaan väestöstä ja
sielläkin marit ovat vähemmistönä (n. 40 %).
Laulajainen
esittelee kirjassaan pienen suuren kansan, joka uhrilehtojensa
hiljaisuudessa ja korkeakoulujen ja teatterien suojissa sinnittelee
katoamistaan vastaan Venäjän karhun syleilyssä. Kylistä
kaupunkeihin muuttava nuoriso sulautuu venäläisiin, mutta
vastavirtaan kulkijoita löytyy myös kaupungeista. Venäjän kehitys
vaikuttaa marien samoin kuin kaikkien Venäjän sadankuudenkymmenen
vähemmistökansan kohtaloon.
Kirjassa
on 256 sivua. Lukeminen kesti noin viikon. Ajattelin hieman perehtyä
Venäjän suomensukuisten kansojen suomennettuun kirjallisuuteen
lähiaikoina.
Nämä suomensukuiset kansat ovat kiinnostavia. Niistä tietää lopulta niin vähän. Kiitos vinkistä siis! Täytyypä pitää tämä kirja mielessä.
VastaaPoistaUskonnon suhteen vaikuttavat marit olevan todella ekumeenisia, sillä monet käyvät kristillisissä jumalanpalveluksissa sekä luontouskonnon uhrilehdoissa. Saattaa olla, että kielen lisäksi tämä heidän oma uskontonsa on kansaa ylläpitävä voima.
Poista