Vladimir Solouhin: Hunajaa leivälle

Neuvostoliittolainen Vladimir Solouhin (1924 – 1997) kirjoitti kertomuksia, joita julkaistiin vuosien 1958 – 1981 välillä useissa kokoelmissa. Näistä koostettiin suomalaiselle lukijalle vuonna 1986 julkaistu valikoima nimeltä Hunajaa leivälle. Valikoiman suomensi Marja-Leena Jaakkola.

Kirjan alusta löytyvät kirjailija Solouhinin alkusanat, jossa hän pohtii kirjailijanlaatuaan. Hän kertoo aloittaneensa runoilijana, mutta jostain syystä tulleensa huomatuksi ennen muuta proosateksteillään. Prosaistina hän katsoo taiteilijan vapaudella mukailevansa kuulemiaan kertomuksia tai oman elämänsä varrella sattuneita tapahtumia, niin etteivät hänen tekstinsä sikäli ole puhtaan mielikuvituksen tuotetta. Toisaalta minämuodossa kirjoittava kirjailija huomauttaa, etteivät tarinan kertojaminä ja kirjailija ole yksi ja sama henkilö.

Kertomuksia on kaksikymmentä, joten jokaista erikseen en ala kuvailemaan. Aihepiirinä ovat mm. välimatkat. Välimatkoja löytyy laajasta neuvostomaasta sekä ihmisten väliltä: niitä on aurinkorannoilla, juna-asemilla, luokkahuoneissa, asuntoloissa, samassa veneessä, tanssilattialla. Toisinaan välimatkat hetkeksi kapenevat, mutta yleensä ne vaikuttavat pysyvän ja jopa kasvavan. Ihminen jää usein yksin kuin daami rannalle muitten jatkaessa joutavaa kortinpeluutaan ja vitsien laukomista. Muita teemoja ovat lapsen maailma, elämä sovhoosissa, muuttuva kylämaisema ja luonto. Luontoaihe vaikuttaisi sopineen Solouhinille parhaiten.

Solouhin arvelee tekstejään jossain määrin yhteiskunnallisiksi. Sikäli kuin sillä tarkoitetaan kiertoilmaisua talousjärjestelmän arvostelulle, voi kai sitäkin löytää jos niin haluaa. Näin suomalaisena lukijana luen Solouhinin kertomuksissa lähinnä kuvauksia ihmisten elämästä Neuvostoliitossa ja arvelen juuri tämän puolen viehättäneen lukijoita myös läntisissä maissa.

Jossain vaiheessa lukeminen alkoi tökkiä, kertomuksista löytyi tietoa hunajasta ja hanureista – kiinnostipa tai ei. Katselin välillä jopa yleisurheilua, mutta onneksi kirjassa on yksi erittäin hieno novelli, nimeltään Lumpeenkukka. Se olisi kiva joskus kuulla äänimaailmaltaan hyvin valmisteltuna kuunnelmana. Laitan novellista pienen tekstinäytteen tähän loppuun:

– Tai uit lammessa ja huomaat että se on peili. Kirkas, liikkumaton peili. Tietenkin siitä heijastuvat sininen taivas, joutsenina uivat valkoiset pilvet ja mäntymetsä... Mutta kun uit ja katselet sen pintaa, et näe niistä mitään. Pelkän peilin, jonka kehyksinä ovat lumpeiden voimakkaanväriset lehdet ja kukat.

Tästä kirjasta on kertonut blogissaan myös Lukijatar.

Kirjassa on 230 sivua. Lukeminen kesti välipäivineen noin viikon.