Raimo Kerman: Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla

Raimo Kerman (s. 1937) kirjoitti vuonna 2017 julkaistun kirjan Kuopion torinseudun lasten ja nuorten elämää 1940-luvulla. Luin sen veljeni suosituksesta.

Kirjaansa varten Raimo Kerman on haastatellut lapsuuden tuttujaan, joista jotkut kertovat itse tarinansa. Alusta löytyy kahden naishenkilön runot, joissa muistellaan menneitä tyttöjen näkökulmasta. Kermanin kirjan tarinat painottuvat kuitenkin selvästi poikien maailmaan. Hän tuo esiin riittävässä määrin historiallisia faktoja ihmisten ja elinolojen taustalla. Kuopiolaisten urheiluharrasteita ja elokuvateattereita kuvataan nuorison näkökulmasta. Kirjassa esiintyvät myös Kuopion tataarit, joita Aapelikin sivumennen kuvaa romaanissaan Pikku-Pietarin piha. Pikkupoikain kiinnostus kaupungissa sota-aikaan lomailleita saksalaisia sotilaita kohtaan tulee selväksi, samoin kuin nälkää nähneitten venäläisten sotavankien kovin toisenlaiset olot.

Kuopion keskustan katuverkko on ollut pitkälti nykyisenkaltainen jo 1940-luvulla. Sivukatujen nimet vain ovat hieman eläneet. Hauska yksityiskohta kirjassa on se, että Ajurinkadulla ei tuolloin välttämättä ollut vakiintunutta nimeä. Niinpä pohjoisosaa oli kutsuttu Työmiehenkaduksi ja eteläosaa Suokadusta lähtien Ajurinkaduksi. Kaupunkilaisten keskeisissä paikanmäärityksissä käytettiin vain kuvailuja lähiseudun tunnetuista asukkaista ja paikannettiin ”osoite” sen ja sen naapurin mukaan.

Poikien seikkailut kaupungissa kuvataan itse mukana olleen täsmällisyydellä. Jo kirjan alkupuolella Kerman huomauttaa, että kukaan ei halunnut kuulua rupusakkiin. Niinpä kirjassa kuvataan myös sellaisen perheen kohtalo, jota ei joukkoon haluttu. Mukana on myös kuvaus Toivasen pihasta (Savonkatu 26), jossa minäkin asuin vuosina 1970-1972. Tutulta kuulostaa, vaikka tapahtumista onkin jo aikaa, enkä tunnista 1940-luvun aikaisia asukkaita. Kermanin isä oli torikauppias, minun aikaani Savonkatu 26:ssa asui torikauppias. Lisäksi siinä toimi Konttisen kalakukkoleipomo. Sekin oli perustettu vasta Kermanin aikaa myöhemmin! Oli hyvät lihapiirakat. Nyt on sekin talo ollut purettuna jo kymmeniä vuosia. Kirjaa lukiessa ajattelin, miten kaupunki on kuin suuri kulissi, jossa me aikamme liikumme ja kun me katoamme, ei meitä pian kukaan muista. Vaikeata sanoa, onko se surullista vai pikemminkin helpottavaa.

Kirjassa on 154 sivua, jonkin verran valokuvia, enemmänkin olisi voinut olla. Esimerkiksi kirjassa esimerkkinä esitellystä pihapiiristä osoitteessa Torikatu 9, olisi voinut olla kirjassa joku valokuva ja kaupungin katuverkon kuvakin olisi tukenut sanallista kuvausta. Lukemiseen hupeni kolme päivää elämästäni.