Raija Bartens (s. 1933) valikoi ja
suomensi kirjan verran mordvalaisia kansanrunoja ja itkuvirsiä,
jotka julkaistiin teoksena nimeltä Omenakasvoinen morsian
alaotsikoltaan Mordvalaista
kansanrunoutta. Runonnuksen teki runoilija Kai Nieminen. Kansikuvan taiteili Mika
Launis.
Kirjan lopussa Bartens kertoo, että
Venäjän alueella asuvat kieleltään suomensukuiset mordvalaiset
ovat aikain saatossa eriytyneet toisistaan ja puhuvat kahta eri
kieltä: mokšaa
ja ersää. Lukemani kirja sisältää molempien kansojen runoutta.
Kyse on
siis kansanrunoista ja itkuvirsistä. Niistä välittyy kuva mordvien
luonnonuskonnosta, jonka hallitseva ylinen jumala on nimeltään
Njiške.
Muitakin jumalia ja tarunomaisia johtajahahmoja mainitaan. Tärkeässä
osassa mordvilla on myös vainajien muistaminen. Heihin ollaan
yhteydessä mm. silloin, kun antilas
(morsian) laulaa itkuvirsiään siitä suuresta surusta, että joutuu
jättämään lapsuudenkotinsa. Bartens vertaa morsiamen öisiä
itkuvirsiä shamaanin matkoihin manalisten maailmaan. Näytteissä on
tosiaan jossain määrin sen tyyppistä materiaalia. Morsiamen
itkuvirsiä koskettavampina koin kyllä itse kuolleille rakkaille
osoitetut itkut.
Kaunis on myös Mehiläisemon
juhlan laulu, joka ei
varsinaisesti ole itkuvirsi vaan kunnioittavan rukouksen omainen
tervehdys mehiläisten kuningattarelle (tai haltijalle?). Kirjan
selityksissä kerrotaan, että mehiläisemolle vietetään
ersäläisessä kylässä kahdesti vuodessa juhlaa, jossa nuori vaimo
nuorten tyttösten kanssa kulkee talosta taloon ja lopuksi
mehiläistarhaan, jossa he tanssivat ja kaikki kyläläiset
kumartavat heitä. Mehiläisemolle osoitetun laulun suomennos on
kauniisti onnistunut, tavujen lukumäärään perustuva metriikka
toimii mainiosti varsinkin tässä pienessä näytteessä:
Saavuit
laaksoja, notkoja,
tummien
metsien lomitse,
valkokukkien
ylitse.
Jalat
keltaista silkkiä,
ruumis
kultasamettia,
suussa
on vaskitorvi,
päässä
on hunajakenno.
Mukana
kirjassa on myös runoja mordvien menneisyydestä, jolloin toiset
kansat tylyttivät heitä, ajoivat kodeistaan ja syyllistyivät
raakuuksiin. Kansan omatkaan tavat eivät aina ole olleet
parhaimmasta päästä, tyttöjä on naitettu lapsisulhasille, jopa
kehtolapsille. Mordvien runot kertovat usein pulmatilanteista, joita
ihmisten väliset elämäntilanteet aiheuttavat. Luonnonuskontoa
harjoittavalla kansalla luonto on tärkeällä sijalla runoissa.
Oma
mielenkiintonsa on mordvalaisen kansanrunouden keruun ja julkaisun
etenemisessä. Mordvien runoutta vuosina 1889 – 1901 kerännyt
Heikki Paasonen (1865 – 1919) ei ehtinyt nähdä kovin paljoa
keräämästään aineistosta julkaistuna, sillä pääosa hänen
työstään julkaistiin parikymmentä vuotta ja ylikin hänen
kuolemansa jälkeen. Mordvalaisten tutkijoitten kokoama
kansanrunousteos ilmestyi samalla hitaan etenemisen taktiikalla
vuodesta 1963 alkaen ainakin vuoteen 1982.
Kirjassa
on 196 sivua, lukeminen sujui noin viikossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti